Isä, poika ja urheiluruutu

Naapurin vekaroiden iskä teki viime viikolla hiekkiksellä keskustelunavauksen otsikolla ”Ootko katsonut kisoja?” Minulla meinasi mennä hiekkakakku väärään kurkkuun, mutta vastasin mukarennosti naurahtaen: ”Mitä kisoja?” Keskustelu saatiin onneksi junailtua käsittelemään teemaa ”Ei nykyään oikein ehdi telkkaria katsoa” ja vältyin vaivaantuneelta hiljaisuudelta, joka vastaavissa tilanteissa on yleensä väistämättä täytynyt kohdata.

Minulla ei ollut aavistustakaan, että yleisurheilun MM-kisat olivat meneillään. Ilman tuota keskustelua olisin tuskin huomannut koko kisoja. En ollut havainnut edes älypuhelimen ruudulla vilahtavia uutisotsikoita kyseisesta tapahtumasta. Minulla on sellainen urheilusuodatin, ettei mikään urheiluun viittaava välity verkkokalvoilta aivoihin asti, jos ei ole pakko.

Jätkiksellä on ikää jo reilut seitsemän kuukautta ja minulle alkaa pikkuhiljaa iskeä paniikki. Olenko laiminlyönyt roolini poikalapsen isänä? Onko korjausliikkeen tekeminen jo auttamattomasti myöhäistä?

Nyt pitäisi jostakin pyydystää penkkiurheilukärpänen ja tarjoutua sille puraistavaksi ennen kuin Jätkis ottaa minusta mallia. Mikä miehen malli se tällainen on, joka ei tuijota urheiluruutua eikä seuraa mitään liigaa? Miten pojasta voi kasvaa tasapainoinen yksilö, jos isä ei vietä sunnuntaipäiviä formuloita tuijottaen? Voiko se ikinä ottaa osaa koulupihan välituntikeskusteluihin, jos silläkin menee ohi jotkut MM-kisat?

Kun meikävanhus oli alakoulussa kaikki pojat keräilivät jääkiekkokortteja. Sitten niitä vaihdeltiin ja jotkut niistä oli arvokkaampia kuin toiset. Minäkin yritin, mutta turhauduin heti alkuun, kun niiden pelaajien nimet eivät jääneet mieleen. Päätin sitten ihan protestihengessä ostaa muutaman paketillisen Muumi-kortteja. Kun muut vertailivat Gretzkyjään ja Selänteitään, meikäläinen heitti kehiin Hemulin tai Nuuskamuikkusen.

Sitä niin toivoo, että omista kakaroista tulisi sellaisia porukkaan sopivasti sopeutuvia tapauksia. Neiti2veen tulevaisuus ei minua jännitä yhtä paljon kuin Jätkiksen. Poikien maailma tuntuu niin paljon armottomammalta. Tyttöjen maailmassa moninaisuus on jotenkin sallitumpaa. Jos tyttö pelaa jääkiekkoa, se ei herätä suurempaa hämmennystä, mutta entäpä jos poika tahtoo balettitunneille?

Täytyy siis aloittaa aktiivinen urheiluruudun seuraaminen. Varalta voisi kaikki urheiluruutujen väliin jäävät hetket pitää tekstitv:n urheilusivua auki. Ja jos sopisin vielä Pirttiksen kanssa, että silloin tällöin lähtisin katsomaan Kalpan peliä. Oikeasti menisin tietenkin elokuviin tai teatteriin, mutta Jätkiksen kuullen hehkuttaisin, miten hyvin Joku Kapanen luisteli.

Tai josko sittenkin olisin vaan oma itseni ja luottaisin, että poikanikin kasvaa omaksi itsekseen oli lopputulos sitten penkkiurheilija tai ei.

Ps. Tykkäämällä Facebook-sivusta “Pipejä ja puhalluksia” saat muistutuksen uusista postauksista.

Kommentit

  • Täti

    Ole vain oma itsesi. Lapset ovat herkkiä huomaamaan fuskauksen. Jos Jätkis innostuu jostain urheilusta, tulee se lähteä hänestä itsestään. – Mistäs sen tietää vaikka pikku teemuselänne kasvaa siellä :) .

Jätä kommentti

*