Lapsuudella ja nuoruudella on oma maisemansa. Minun kohdallani noiden Elämä -nimisen näytelmän ensikohtauksille puitteet antoi Kuhmo, pieni kaupunki itärajalla. Kuhmo on lapsuudenainahelteinenheinäkuu. Se on mummon paistamat letut ja talovanhuksen nariseva tuoksu. Vihainen sonni ja serkkujen kanssa aitaukseen ajettu pässi. Se on se palmikkopäinen tyttö, joka sai Aapisesta päähänsä, kun tunteelle ei löytynyt sanoja. Se on se äkäinen täti, jonka takapihan ohi juostiin ihan tahallaan, että se tulisi vieläkin äkäisemmäksi.

Kuhmo on lähimetsien ja pihojen koluamista. Se on vuorenvalloitusta ja myyräpeliä. Pöntteröä (=purkkis, kirkkis yms.) ja kymmentä tikkua laudalla. Talvisotaa takapihalla ja lumesta rakennettu Muumimamma, jolla on äidiltä lainattu essu. Kuhmo on se hetki, kun isä päästi irti pyöräntarakasta. Se on parhaan kaverin takapihan kokoinen pesäpallokenttä, jossa ykköseltä kakkoselle menisi nykyisillä jaloillaan parilla kunnon harppauksella. Se on Super Mariota, DuckHuntia ja Turtles-viivotin. Tohtori Sykerö ja Hopeanuoli. Se on Taimi-täti, Lyyli-täti ja monet muut unohtumattomat perhepäivähoitajat ja kerhotädit.

Kuhmo on katuja, joita pitkin voi yöllä revittää pyörällä vailla huolta vastaantulevista autoista. Se on beachvolleytä ja pulahdus veteen. Riemua ja varttumisentuskaa. Loputonta yläastetta: pelkoa, jännitystä ja solmuun väännetty Jopo. Lopulta koittavaa ysiluokan kevättä ja vapauttavia lukiovuosia. Wanhojen tansseja, penkkareita ja kahvintuoksua kirjoituksissa. Valkoinen lakki ja voileipäkakku. Pitkiä kävelyjä rantaraitilla ja arkoja, toiveikkaita katseita. Puolivahingossa kättä hipaiseva käsi.

Kuhmo on punainen corolla, joka tekee u-käännöksen ja jatkaa päättymätöntä kierrostaan karvanoppien heiluessa basson tahtiin: linja-autoaseman risteyksestä torin kulmalle, siitä päätietä liikenneympyrälle ja takaisin. Välillä parkkiin ja kuselle hautausmaan kuusiaidan kupeeseen.

Kuhmo on sopeutumista ja kasvamista. Jonnekin mahdollisuuksien pilviin kurkottamista ja irti päästämistä. Juuriltaan riuhtoutumista ja kaipuuta takaisin siihen maahan, josta on ammentanut.

* * *

Kuhmo. Tänään. Ruskea, verkalleen raksuttava kello. Suodatinkahvia termarissa. Aikaa, joka kulkee rauhallisemmin, kuin silloin ennen. Lettuja paistava mummo ja harmaantuva ukki, joita joskus äidiksi ja isäksi kutsuin. Rönttönen ja cappucino rautakaupan tilalle avatussa trendikkäässä kahvilassa. Kaduilla soi kesä ja ihmiset puhuvat vieraita kieliä. Jotakin niin tuttua ja samalla haikean vierasta.

Nyt omaa lapsuudenmaisemaansa ammentavat vuorostaan Neiti2vee ja Jätkis. Minun ruuhkavuoteni kaikkine kiireineen ovat sitä aikaa, joka piirtyy heidän mieliinsä aurinkoisina kesinä ja mansikanmakuisina uintiretkinä, toivottavasti. Muistaisinpa sen aina, kun jonkin mukatärkeäntekemisen vuoksi sivuutan omaa juttuaan selittävän lapsen.

Millainen on sinun lapsuudenmaisemasi? Onko siinä jotain samaa, kuin lastesi lapsuudenmaisemassa?

Ps. Tykkäämällä Facebook-sivusta ”Pipejä ja puhalluksia” saat muistutuksen uusista postauksista.