Tänään liput liehuvat Eino Leinon ja runon sekä suven päivän kunniaksi. Sitä juhlistaakseni päätin raottaa hieman pöytälaatikkoa ja sieltä löytyi Lastenkaltainen. Teksti on oikeastaan kirjoitettu lauluksi, mutta menköön nyt tällaisena runopläjäyksenä tässä yhteydessä.

Kun Neiti2vee oli vasta muutaman kuukauden vanha, hän sai niin kovan kuumeen, että joutui Kysille tarkkailuun. Siellä väsyneet ja huolesta sykkyrällä olevat vanhemmat eivät aina jaksaneet olla kauhean positiivisella fiiliksellä. Hoitajatkin välillä ärsyttivät. Juuri kun tyttö oli saatu työllä ja vaivalla nukahtamaan, tultiin tarkistamaan jotain ja nukuttaminen alkoi alusta. Työtään tekivät ja hyvä niin.

Meidän vanhempien kiristellessä hampaitamme ja ajatellessa ilkeitä ajatuksia, tyttö näytti kuinka siihen kaikkein ärsyttävimpäänkin lähimmäiseen voi suhtautua, vaikka olisi itse kipeä ja väsynyt: vilpittömästi silmiin katsoen ja leveästi hymyillen. Näin tyttö opetti vanhempiaan. Tuo oppitunti muotoutui runosieluisen isän herkistellessä seuraavanlaiseen formaattiin:

Lastenkaltainen

Viatonta kruunua hän kantaa otsallaan.

Ei kovin montaa piirtoa oo vielä taulussaan.

Ei ylpeydestä tiedä, ei katsettaan käännä pois,

vaikka toinen arvoton maailman eessä ois.

.

Hän luottaa, että huominen huolehtii itsestään.

Ei taustapeiliin vilkuile, keskittyy elämään.

Ei mieti, minne valo menee, mistä tuuli käy

tai missä ovat pilvet silloin, kun ei niitä näy.

.

Lastenkaltaisten on valon valtakunta,

pienet jalat pysyy tiellä helpommin.

Lastenkaltainen tietää ei oo unta

maailma, jossa pelkkää hyvää tahtoo ihminen.

.

Jospa tuota lastenkaltaisuutta saisimme mekin aikuiset omaan olemiseemme edes ripauksen silloin tällöin. Leikitäänkö sellaista leikkiä, että sinä, joka luit tänne asti, päätät tämän päivän ajan ajatella hyvää toisista? Tuli vastaan, millaisia ruttuturpia tahansa, niin koetat nähdä niissä jotain hyvää. Jos näin tehdään, niin johan tuli maailmasta hieman valoisampi mesta edes yhdeksi päiväksi.

Valoa ja viattomia ajatuksia päivääsi!