Miten paljon on riittävästi?

– Kenellä on sellainen olo, että virtaa ja jaksamista vielä riittää eikä työtaakka ole käynyt ylivoimaiseksi? kysyi luennoitsija aloitellessaan asiansa esittelyä.

Olin ainoa yli neljästäkymmenestä paikalla olleesta opettajasta, joka nosti kätensä.

– Mikä on salaisuutesi? kysyi luennoitsija.

– Olen virkavapaalla, vastasin.

Tuo marraskuinen pikkukeskustelu toimi hyvin luennon alkukevennyksenä, mutta jäi minua kovasti mietityttämään. Tajusin, että totta tosiaan, ensimmäistä kertaa vuosiin minulla on keskellä vuoden ankeinta ja synkintä aikaa sellainen tuntuma, että jaksan hyvin. Surullista tässä havainnossa on se, että olin ainoa porukasta, joka ei olllut sillä hetkellä töissä ja myös ainoa, joka koki olevansa voimissaan.

Opettajien jaksaminen pääsee välillä otsikoihin. Moni muistaa lahtelaisopettajan, jonka palanut pinna päätyi youtubeen. Tai kenties otsikon, jossa opettaja kertoi itkevänsä aina matkalla töistä kotiin. Ehkä lähipiirissä tai omien lasten luokassa on ollut opettaja, joka on jossain vaiheessa onnistunut polttamaan itsensä loppuun – pitkistä lomistaan huolimatta.

Minulla on ollut työvuosieni varrella onnea siinä, että olen saanut opettaa aivan huippumukavia muksuja ja yhteistyö vanhempien kanssa on rullannut mutkattomasti. Siitäkin huolimatta olen minäkin toisina päivinä ajellut työpaikalle valtavan ahdistuneisuuden vallassa. Autoa pysäköidessä olen vetänyt syvään henkeä ja kerännyt viimeisten voimieni palaset energiseksi hymyksi suupieliin.

Hoidettavien asioiden lista kasvaa helposti liian pitkäksi. Kokoukset ja muut pakolliset asiat vievät aikaa opetuksen valmistelulta ja lisäävät riittämättömyyden tunnetta. Kierre on valmis ja ope uuvahtaa. Omalla kohdalla on omien lasten myötä tullut tutuksi valtava ristiriidan tunne, kun niitä myönteisyyden rippeitä ei ole enää riittänyt kotiin. Kun on päivän aikana ammentanut itsestään kaiken, jää omille rakkaille vain sohvannurkassa mököttävä räjähdysherkkä kuori.

Väsyminen ja riittämättömyyden tunne kasautuvien tehtävien keskellä on varmasti tuttua muillakin aloilla. Näin virkavapaalta käsin on ehtinyt pysähtyä pohtimaan ympärillä hyörivää elämänmenoa, josta olen ainakin hetkeksi päässyt hengähtämään. Meno on sellaista, että kyllähän se hirvittää. Työelämä vaatii meiltä aivan liikaa ja me annamme sille aivan liikaa. Ainakaan minulla ei ole ollut riittävästi voimia suoriutua sekä kokopäiväisestä töissäkäynnistä että pikkulapsiperheen arjesta kunnialla. Puhumattakaan, kun on yrittänyt voimauttaa itseään haalimalla lisäksi vielä pari harrastusta. Sekä työ, että perhe ovat kärsineet ja huono omatunto on ollut jatkuva seuralainen. Ihailen, niitä, joilla paukut riittävät koko paletin pyörittämiseen.

Niin sanotut ruuhkavuodet ovat ruuhkaisia jo ilman, että ruuhkautamme niitä vielä lisää haalimalla enemmän ja enemmän tekemistä ja vastuuta. Tähän ainakin minulla on taipumus. Tiettyyn pisteeseen asti, jopa kuvittelen saavani virtaa jatkuvasta hääräämisestä joka suunnalla. Jossain vaiheessa aina tajuan, ettei niin ole. Lisäksi meille tarjotaan jatkuvalla syötöllä mielikuvia siitä, mitä meillä tulisi olla, että elämämme puitteet olisivat kohdallaan. Tuo tarpeiden tulva on yleensä tyydytettävissä kuluttamalla rahaa, jota saadakseen pitää tietenkin tehdä enemmän töitä. Tästä hyötyvät ainakin markkinavoimat – ihmisestä itsestään en ole niinkään varma.

 

PS. Suosittelen kaikille työn ja kuormien uuvuttamille luettavaksi John Naishin kirjaa Riittää jo – irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Ainakin meikäläisessä se on kirvoittanut monenlaista itsekriittistä pohdintaa sen suhteen, missä menevät riittävyyden rajat omalla kohdallani. Kuinka paljon olen valmis myymään aikaani työlle? Mistä kaikesta olen valmis tinkimään, että aikaa ja virtaa riittäisi enemmän elämäni tärkeimmille ihmisille?

 

Jätä kommentti

*