Riski

Viime aikoina Neiti2vee on alkanut vaatia, että isi jää köllöttelemään hänen huoneeseensa siihen saakka, että uni tulee. Olen joutunut käymään asian suhteen pienimuotoista taistelua, lähinnä itseni kanssa. Onko tässä sellainen riski, että tämä vaihe jää päälle, jos tätä ei laita heti poikki? Pitäisikö sinnikkäästi vain poistua huoneesta, vaikka siellä sitten saisi rampata vähän väliä parantelemassa peittoa, antamassa vettä ja etsimässä kadonnutta pupua.

Neiti2veen nukuttaminen oli pitkään aika työlästä, mutta jossain vaiheessa hän oppi nukahtamaan itse. Takapakkejakin on tullut. Joulun aikoihin oli sellainen muutaman viikon äitivaihe, jolloin isi ei kelvannut edes kurkistamaan huoneen ovesta sisään. Onneksi Jätkiksen syntymään mennessä isi alkoi jälleen olla salonkikelpoinen nukuttaja.

Tämän taustan valossa olen nyt suosiolla jäänyt pitämään seuraa. Tyttö nukahtaa aika nopeasti eikä vaadi muuta kuin läsnäoloa. Siinä unta hakevan tirriäisen loruilua ja lauleskelua kuunnellessa voi parhaimmillaan tuntea olevansa todella vapaa koko ympärillä pyörivän maailman hälinästä. Hämärä huone, joka valmistaa tytärtä uneen, on isille omiin ajatuksiin keskittymisen paikka. Paikka, jossa voi päivän hälinöiden päätteksi hengähtää ja pysähtyä.

Parina iltana lastenhuoneen hämärässä olen mietiskellyt mummoni kertomaa lapsuusmuistoa. Hänen äitinsä menehtyi pian mummon syntymän jälkeen ja isän rooli muotoutui olosuhteiden pakosta keskivertoaikalaisisien roolia modernimmaksi. Mummo muistelee usein, kuinka hän nukahti aina niin, että isä piteli kädestä. Kuvittele. Silloin joskus ennen sotia äitinsä menettänyt pieni tyttö haki unta hirsiseinien hämärässä ja sanoi unisella äänellä:

”Pidä isä kädestä.”

Ja isä piti. Piti niin kauan, että tuo tyttö nukahti. Illasta toiseen.

Nyt tuolla tytöllä on ikää jo lähemmäs yhdeksänkymmentä ja isän läsnäolo ja lämmin käsi ovat kalliina aarteena muistojen joukossa.

*  *  *

Ehkäpä uskallan tänäänkin ottaa riskin. Voi olla, että tällä menolla Neiti2vee ottaa pidempiaikaiseksi tavakseen vaatia seuraa illan viimeisiin hetkiin, mutta mitä sitten. Jonakin päivänä tästäkin isistä on jäljellä vain muistoja.  Jospa aikanaan Neiti95veen kertomuksissa olisi mukana myös muisto isistä, joka pysyi vierellä silloin, kun oli aika käydä nukkumaan.

 

 

Kommentit

  • Jean P.

    Odotan kyllä innolla, millaiseksi blogi ja blogaaminen onkaan kehittynyt siinä vaiheessa, kun kerrot Neiti95veen päivän seikkailuista!

    • Matti Tampio

      Siinä vaiheessa mennään varmaan ajatuksen voimalla jossakin ylemmässä tietoisuuden tilassa :)

    • Täti

      Taas repesin…. nauruun. Hyvää vatsalihasjumppaa!

Jätä kommentti

*