Sinä aina ja minä en koskaan

Pirttiksen kanssa elelimme vuosikausia varsin rauhallista rinnakkaiseloa turhia riitoja sujuvasti väistellen. Saatoimme suuttua, kiukutella ja mököttää, mutta kumpikaan ei juuri ääntään korottanut. Vänkytimme ja väänsimme riidan aiheesta niin kauan, että jompi kumpi antoi periksi ja aloitti sovittelemisen. “Ihminen hioo ihmistä” (Sananl. 27:17). Näin lukee Raamatussa ja tottahan se on. Minä ja Pirttis olimme pitkään kuin kaksi melko sileää kiveä meren rannalla. Silloin tällöin aallot saivat meidät hiomaan toisiamme kolhimatta kuitenkaan liikaa.

Nyt kahden sileähkön kiven kanssa samojen aaltojen alle on ilmaantunut kaksi pikkukiveä. Kolina on välillä melkoista eikä homma enää pysy  hanskassa näillä kahdella isommalla kivellä yhtä hyvin kuin ennen. Kun kiviä on enemmän hioitumassa toisiaan vasten, tulee säröjä ja naarmujakin enemmän esiin sileän pinnan alta.

Olemme ruuhkavuosihyökyaallon alle jäätyämme alkaneet riidellä ennennäkemättömän usein ja ennenkuulumattoman kovaan ääneen. Astioita emme toistaiseksi ole viskoneet, mutta ilkeitä sanoja sitäkin enemmän. Riidat ovat muuttuneet niin tulisiksi ja äkisti leimahtavasti, ettei näiden nykyisten yhteenottojen valossa voi oikeastaan edes kutsua riidoiksi niitä pikkukahinoita, joita välillämme oli ennen pienten kivien syntymää.

Riidalle otollinen maasto on koko ajan olemassa, koska vähintään toinen meistä on koko ajan väsynyt. Väsyneenä ärsytyskynnys on matalalla. Tämä väsynyt ärsyyntyjä napisee milloin mistäkin ja venyttää virkeämmän pinnaa. Jossain vaiheessa koittaa se päivä, kun molemmat ovat väsyneitä ja se eilen vielä pinnaansa venyttänyt alkaa myös ärsyyntyä ja napista ihan kaikesta.

Nyt siis napistaan vuoronperään ja yhtäaikaa ja molempien provosoitumiskynnys on hetki hetkeltä matalammalla. Viimeistään tässä vaiheessa myös pikkukivet nappaavat kiinni kiristyneestä ilmapiiristä ja heittäytyvät hankaliksi. Ne alkavat hiertää ja koetella isojen kivien pinnan kestävyyttä samalla, kun isot kivet sättivät toisiaan.

– Miksi aina minä…

– Sinä et koskaan…

– Sinä aina…

– Minä en ikinä…

Hyvät riitelyrepliikit alkavat suurinpiirtein edellä kuvatuilla tavoilla. Minä hyvis, sinä pahis. Enempää värejä ei tarvita. Musta ja valkoinen riittävät. Desipelit nousevat. Minä vihaan sinua ja sinä minua. Siinä hioutumisen hetkessä haluaisi käpertyä piiloon jonnekin, jossa ei ole yhtään ihmistä eikä mitään muitakaan ärsykkeitä. Vajota omaan itseensä ja olla kuulematta edes omia ajatuksiaan.

Onneksi vielä riittää ripaus sitä tahtoa, jota joskus alttarilla lupasimme. Sen voimalla luovimme läpi myrskynsilmän siihen tyveneen, jossa on taas hyvä olla ja pysähtyä ihmettelemään, mikä kumma meihin tällä kertaa meni. Käpertyä lähekkäin ja rakastaa. Ihan toisella tavalla ja moninverroin tujakammin, kuin silloin joskus.

 

 

Voit seurata blogiani Twitterissä (@mattitam) tai Facebookissa tykkäämällä sivusta Pipejä ja puhalluksia.

Kommentit

  • Täti

    Kuinka rukoilenkaan voimia teille. Onneksi kykenette tajuamaan tilanteen, ettei niitä kantapäitä kannata laittaa vastakkain. Kyynelkiehteisin silmin, ajatuksissa lämpimästi halaten.

    • Matti Tampio

      Kiitos! :)

  • Sanna Lukkarinen

    Tosi osuvasti kuvasit väsyneiden vanhempien arkea. Avioliitto voi olla hyvä ja vahva riidoista huolimatta. Tsemppiä arkeenne.

    • Matti Tampio

      Kiitos rohkaisusta. Tämä pikkulapsivaihe myös pakottaa työstämään parisuhdetta eteenpäin ja sitten, kun väsymyssumu helpottaa, voidaan parhaimmillaan huokaista kiitollisena: “ME selvittiin YHDESSÄ (vaikkei joka hetkellä siltä tuntunut)” :)

Jätä kommentti

*