Tervetuloa turvapaikanhakijat

Viimeisen viikon ajan kyynelkanavani ovat tuon tuostakin meinanneet tulvahtaa yli. Pala nousee kurkkuun uutiskuvista, joissa pakomatkalle joutuneiden silmäparit katsovat eteenpäin tietämättä, minne tie lopulta vie. Lienee turha edes mainita, mikä kuvista on ollut se, jonka edessä tämä kahden lapsen isä on ollut kaikkein avuttomimmillaan.

Mitä jos me olisimme noita, jotka pakenevat henkensä edestä. Jos meidän maassamme olisi niin toivoton tilanne, että olisimme valmiita ottamaan millaisia riskejä tahansa päästäksemme pois. Mitä jos tuo rannalle nostettu lapsi olisi jompikumpi omistani. Jos itse olisin tuo isä, jonka rakkaimmat luisuivat otteesta aaltoihin viimesten voimien kirvotessa.

Entä jos olisimme päiväkausia olleet suljettuina juna-asemalle. Jos olisimme luulleet tulleemme turvaan ja meille sanottaisiin, ettei meitä haluta. Jos tarpoisimme sataviisikymmentä kilometriä radanvartta ja moottoritiekaistaa pitkin tietämättä päästetäänkö meitä seuraavan rajan yli. Poika tekisi hampaitaan kuumeisena kantorepussa. Esikoinen olisi lähetetty salakuljettajien mukana turvaan jo edeltä. Pääsisimmekö me koskaan sinne, missä hän on ja olisiko hän turvassa.

Entä jos lopulta olisimme kaikki määränpäässämme vierasta kieltä puhuvien ihmisten keskellä. Olisiko meidän helpompi sopeutua maan tavoille, jos meidät otettaisiin vastaan niin kuin ystävät? Olisiko helpompi kiinnittyä yhteiskuntaan, jossa meidät halutaan kohdata ja toivottaa tervetulleeksi? Yhteiskuntaan, jonka jäsenet olisivat valmiita tarvittaessa vaikka tinkimään omista saavutetuista eduista apua tarvitsevien ottamiseksi porukkaan?

* * *

Tahtoisin elää maailmassa, jossa miekat on taottu auroiksi ja rakkaus lähimmäiseen määrittää kaikkea, mitä teemme. Valitettavasti tämä unelma ei tässä ajassa taida toteutua – ainakin oma kykyni rakastaa on liian mitätön.

Otetaanko kuitenkin riski? Vaikka kuinka pelottaisi, että josko siellä turvapaikanhakijoiden joukossa on joku roikale. Vaikka kuinka huolettaisi, että ne nuoret miehet hurmaavat kaikki nuoret naisemme ja vievät työpaikkamme. Vaikka kuinka tuntuisi, että oman maan asiat on saatava ensin kuntoon. Ollaanko kaikista peloistamme ja epäilyksistämme huolimatta niin hurjapäisen rohkeita, että ihan hyvää hyvyyttämme ja jopa silkasta rakkaudesta ojennetaan kätemme ja sanotaan: ”Tervetuloa.”

PS. Ennen kuin alat näpyttelemään vihaisia kommentteja näiden pohdintojeni perään kannattaa olla varuillaan: sinunkin suonissa saattaa virrata joitakin pisaroita pakolaisten verta toisessa tai kolmannessa polvessa. Olivathan silloin joskus mierontiellä muiden muassa ne 420 000 karjalaista ja vajaa 80 000 sotalasta.

Kommentit

  • Täti

    Voi rakas Matti, sattuu – ja omituisesti silmälasit huurtuvat.

  • Sini-Marja K.

    Kyllä omista tossuista toisen lenkkareihin hyppääminen – siis mentaaliharjoituksena edes – auttaa pistämään polvet nöyriksi ja kädet auttamisojoon. Mummini tuli ekaluokkalaisena evakkona pitkän matkan koti-Laatokalta Saimaan seudulle. Millainenhan minusta olisi tullut samassa jamassa?

    • Matti Tampio

      Saamme olla kiitollisia, että me tämän päivän Suomessa saamme olla niitä, joille lankeaa auttajan rooli. Onneksi tuntuu siltä, että kaikkien kielteisten ääri-ilmiöiden rinnalle on virinnyt myönteinen ääri-ilmiö nimeltä auttamisenhalu. :)

Jätä kommentti

*