Tettä pää!

Lapsukaisten kehitystä on mielenkiintoista seurata. Koska heitä on suotu perheeseemme kaksin kappalein, tulee toki samalla vertailtua myös uusien asioiden omaksumisen eritahtisuutta. Suurin ero Neiti3veen ja Jätkiksen välillä on havaittu kielen kehityksessä. Neiti3vee oppi puhumaan todella varhain. Vuoden ikäisenä hänellä oli jo kymmeniä ymmärrettäviä sanoja käytössään eikä hän kovin paljon vanhempi ollut, kun ikkunasta katsoessaan kertoi, että ”Kuu ei näy” tai lausui ulkoa oppimiaan loruja, kuten “Potki, potki potkukelkka”.

DSC_0120 (2)

Jätkis ottaa ennakkoluulottomasti kontaktia kaikkeen liikkuvaan, vaikkei yhteistä kieltä löytyisikään.

Toistaiseksi puolitoistavuotiaan Jätkiksen sanainen arkku ei ole vielä auennut vastaavalla tavalla. Pienellä miehellä on valtavasti asiaa. Milloin hän ei puhele, hän laulaa. Keskustelu sujuu oman perheen kanssa, mutta kuka tahansa muu Jätkiksen juttusille pääsevä on aika pian pulassa. Siksi päätin koota tähän tärkeimmän sanaston, jotta voit vaihtaa kuulumiset poikani kanssa, mikäli joskus satutte hiekkalaatikolla törmäämään. Huomioithan, että Jätkiksen kielessä on joitakin homonymejä eli sanoja, jotka tarkoittavat montaa eri asiaa. Mitä sitä turhaan joka asialle omaa sanaa keksimään.

Näyttökuva (32)

Näillä muutamilla perussanoilla pääset alkuun. Kuten huomasit, voin ylpeänä todeta poikani taitavan jo pari varsin pitkää virkettä.

20160711_102121 (2)

“Kakka! Kaa, kaa, kaa kaa!”

Ai niin. Muutama tärkeä termi unohtui sanastosta.

Kakka = lakka

Kakka = ankka

Kakka = kravatti

Ei muuta, kuin kakka kaulaan, tettä pää ja juttusille Jätkiksen kanssa.

Kommentit

  • m.talvi

    Miksi pitää verrata omaa lastaan johonkin toiseen, sisarukseen, naapurin kakaraan?
    Eikö hän ole riittävä hyvä omana itsenään ja omana persoonallisuutena, vaikka niitä sanoja ei siskon tahtiin tulekaan?
    Loppupeleissä on aika minimalistinen merkitys koko elämän kannalta montako sanaa puhuu vuoden vanhana.
    Yksittäinen taito tai taidon puute ei määrittele ketään ihmisenä, ei lapsena eikä aikuisena.
    Vertailu ruokkii eriarvoisuutta. Olenko parempi vai huonompi kuin muut.

    • Matti Tampio

      Olen aivan samaa mieltä kanssasi. Vertailu ei ole hyvä juttu ja sitä pitää varsinkin lasten kohdalla kaikin tavoin ja parhaansa mukaan välttää varoen luomasta haavoja, joita joutuvat koko ikänsä kantamaan.

      Sen verran täytyy puolustautua, että noita omien lasten oppimisaskeleita tulee verrattua lähinnä siitä motiivista, että on mielenkiintoista huomata kuinka he omista persoonistaan ja temperamenteistaan lähtien ovat selvästi orientoituneet oppimaan asioita eri järjestyksessä. Jätkikselle kieli ei ole ollut niin kiinnostavaa, kuin Neiti3veelle aikoinaan. Jätkis on puolestaan kerennyt jo mm. kiivetä tikkaita pitkin melkein katolle asti ja Neiti3vee on innostunut leikkipuiston kiipeilyverkoistakin vastikään.

      Molemmat lapseni saavat kehittyä ja oppia juuri omalla tahdillaan ja omaa tietänsä seuraten niin nyt kuin tulevaisuudessakin ja ovat täydellisen upeita ja rakkaita aarteita juuri omina itsenään. Sen verran keskeneräinen kuitenkin olen vielä isänä ja ihmisenä, että valitettavasti saan itseni kiinni vertailemasta niin itseäni, läheisiäni kaikesta elämään kertyneestä materiasta puhumattakaan. Toivon mukaan saan tse tällä(kin) saralla hiljalleen kasvaa ja kehittyä.

      • m.talvi

        Kiitos erittäin asiallisesta vastauksesta. Näitä ön ilo lukea ja saa myös keskustelua aikaiseksi.
        Itse olen sitä mieltä, et oma persoonallisuus on vahvimpia työkaluja elämässä pärjäämiseen ja sitä tulee tukea erityisesti lapsena.
        Itselläni on useampi tytär, kaikki aikuisia ja lentäneet omiin koteihinsa.
        Nuorin tyttäreni oli ujo ja hiljainen. Tietysti yritin parhaalla mahdollisella tavalla siinä hetkessä olla tukemassa hänen vahvuuksiaan. Hänellä oli ystäviä, mutta heitä ei ollut kuitenkaan koulussa
        ja viimeinen vuosi yläasteella oli aika yksinäinen huolimatta vapaa-ajan ystävistä.
        Tuli yhteishaun tulokset ja lukioon pääsy varmistui.
        Tyttäreni totesi silloin, et tervetuloa kolmen vuoden yksinäisyys.
        Silloin sielu itki verisiä kyyneleitä ja mietin, et olenko tehnyt elämäni suurimman virheen.
        Asiasta puhuttiin ja sanoin, et jos 1. vuosi on sietämätön, mietitään toinen ratkaisu tilalle.
        Hän kuitenkin meni lukioon, joka oli suunnattu hänen harrastustoiminnalleen ja tilanne muuttui todella radikaalisti hyvään suuntaan.
        Jokainen meistä on ihmisenä ja vanhempana keskeneräinen.
        Se kuuluu elämään ja keskeneräisyys ön mahdollisuus kehittyä ja oppia uusia asioita, vaikka kipeältä se siinä hetkessä tuntuukin, niin nuoresta kuin aikuisestakin, mutta se tekee myös meistä vahvempia.

Jätä kommentti

*