Viime aikoina Jätkis on ollut nätisti ilmaistuna välillä hieman hankala tapaus. Ennen niin lunkisti kaikkeen suhtautunut pieni mies on kiukutellut tavallista helpommin. Pahinta ovat olleet yöt. Herätyksiä on viimeisten viikkojen aikana ollut pahimmillaan alle tunnin välein ja parhaimmatkin unipätkät ovat kestäneet pari tuntia. Nuha. Yskä. Vatsavaivoja. Valoisat yöt. Kääntymistaitojen harjoittaminen. Kaikenlaista veruketta on koetettu keksiä, ettei aivan lopullisesti kajahdettaisi.

Mutta kyllä on pieni ihminen hyvin luotu. Yö voi olla piinallinen ja päivälläkin hankalaa. Juuri, kun isi tai äiti on luopumaisillaan toivosta, Jätkis heittää maailman suloisimman hymyn ja pörisyttää suullaan. Hakee katsekontaktin suurilla, sinisillä silmillään ja hekottelee hetken sulattaen kaikki menneen vuorokauden aikana kertyneet kaunat. Ei sitä voi kuin rakastaa.

Kuvittele, jos aikuinen toimisi samalla tavalla. Jos vaikka anoppi olisi kylässä ja valvottaisi koko yön kitisemällä tunnin välein vaatien milloin mitäkin. Sitten päivällä huonosti nukutun yön jälkeen meno ei olisi yhtään sen kummempaa. Anoppi ei suostuisi syömään ja kiukuttelisi lisää ollessaan vielä nälkäinenkin kaiken kukkuraksi. Vaikka kaikki toiveet toteutettaisiin, ei mikään auttaisi. Saattaisi olla, että illan tullen todettaisiin, että meneppäs mummu sinne, mistä olet tullutkin.

Viisikuisen Jätkiksen kohdalla söpöyspisteet toimivat ja herättävät huolta ja hoivaviettiä, vaikka välillä mielessä risteilee monenlaisia ajatuksia. Sitä alkaa miettiä, mitä on tehnyt väärin. Miksi muiden lapset nukkuvat täysiä öitä ja meidän ei? Onko Jätkis kipeä vai muuten vaan sekopää? Onko tämä vain esimakua tulevista tahto- ja murkkuvaiheista? Tulenko pian hulluksi vai olenko jo tullut? Pärjäisikö Pirttis, jos meikäläinen ottaisi ja karkaisi johonkin ja kauas? Uskaltaisiko sieltä kaukaa enää tulla takaisin? Kai minä muistan nämä yöt siinä vaiheessa, kun Pirttis alkaa lempeään sävyyn pohdiskella, mahtaako perheemme jo olla sopivan kokoinen?!

Kun tänä aamuna jälleen keräsin oman itseni murusia kahvikupin pohjalta ja koetin sumeilla aivosolujen rippeillä jäsentää, mitä tästä päivästä oikein tulee, se tapahtui. Vaipanvaihtopisteeltä kuului Pirttiksen riemukas hihkaisu: ”Täällä on hammas!”

Hammas! Pieni, maailman herttaisin ja valkoisin etuhampaankärki oli raivannut tiensä Jätkiksen ikenen läpi. Armollinen vapautuksen tunne virtasi läpi kehon, kun riensin onnenkyyneleet silmänpohjissa ihailemaan purukaluston alkua. Miten valtaisan helpottava on se tunne, kun kaikki epämääräinen ja rasittava saa selityksen. Kaikkie menneet huonot yöt saavat perustelun ja viimeaikojen jatkuva väsymys ei tunnukaan enää turhalta. Kaikki on ollut sen arvoista ja univelat on kuitattu. Jätkiksellä on hammas!