Vauvauutisia

Neiti4vee ja Jätkis saivat varhain sunnuntai-aamuna pikkusiskon. Synnytys sujui sutjakkaasti (jos näin voi/saa sanoa) ja hyvinvoiva Pirttis kotiutui pienokaisen kanssa heti seuraavana päivänä.

Tässä hetkessä en malta pysähtyä tämän enempää aiheesta kirjoittelemaan (koetan ottaa sille aikaa tuonnempana). Päätin kuitenkin jakaa “Lapsilukuja” -tekstin, jonka kirjoitin reilu vuosi sitten. Silloin se tuntui liian henkilökohtaiselta julkaistavaksi ja jäi ö-mappiin. Nyt, kun nuo pohdinnat ovat saaneet ihanan päätöksen, tohdin tämän jakaa.

Ihmisen syntymä ja varttuminen on uskomaton ja suunnattoman suuri ihme. Valtavan kiitollinen olen, päästyäni vielä kerran tämän ihmeen äärelle.

Lapsilukuja

Kirjoitettu 16.4.2016

Tuoreessa muistissani ovat vielä ne keväiset kävelylenkit, kun meitä oli vain kaksi. Auringon paljastaessa teiden pintoja silmiin osui tuon tuostakin nuoria pareja työntämässä lastenvaunuja. Tai ikäisiäni miehiä kävelemässä onnellisen näköisenä isomahaisen naisen rinnalla. Oman mielen täytti haikeus – jospa mekin joskus.

Nuorempana meikäläinen haaveili suurperheestä. Neiti2vee antoi aikanaan odottaa itseään vuosia, mikä lienee ollut yksi tapa näyttää minulle pienuuteni. Ainakin sen opin, ettei pienten ihmeiden saapumista elämäänsä voi ihminen itse suunnitella, vaikka niin tekisikin mieli kuvitella. Lahjoja ne ovat. Valtavia sellaisia.

Jätkiksen suhteellisen pikainen ilmaantuminen kahdeksi viivaksi muovitikkuun olikin sitten melkoinen yllätys. Näinkö pian? Kun molemmat kullanmurut ovat olleet vauvavuotenaan onnettomia nukkujia, olen ollut jo erittäin vakuuttunut, että nyt saa riittää. Tämä perhe on nyt tässä. On tuntunut siltä, ettei meillä olisi voimavaroja enää pyörittää tätä elämää kuukaudesta toiseen muutaman tunnin unilla. Pirttis ei ole ollut ihan samaa mieltä. Ei ainakaan yhtä usein kuin minä, vaikka hänellä unta ei ole takana edes murto-osaa siitä, mitä minulla.

En tiedä olenko joutunut jonkin salakavalan hybridisodankäynnin ja hyvin kätketyn mielipidevaikuttamisen uhriksi. Joka tapauksessa olen havainnut, että olen alkanut punnita jaksamistamme uudelleen. Päätöksessään pysymistä eivät myöskään tule helpottamaan ne lähipiiriin pian putkahtavat lukuisat kesävauvat, jotka ovat kuin suloiseen pakettiin verhottu huuto: “Silmäpusseista viis, lisääntykää ja tayttäkää maa!”

Ehdoton ei on muuttunut hiljaiseksi harkinnaksi. Josko sittenkin. Ehkäpä olemme jo kahden vauvavuoden myötä karaistuneet sumussa elämiseen siitä vielä kerran selvitäksemme. Ei kai kolmaskin lapsi voisi olla huonouninen? Voiko tältä elämältä tuon suurempaa lahjaa toivoa, kuin ympärillä leikkivät ja syliin kipuavat pellavapäät?

Esikoisen jälkeen sitä luuli olevansa valmiimpi ja osaavansa paremmin. Sitä kuvitteli, että omaa toimintaansa muuttamalla saisi nekin yöunet sujumaan paremmin. Jätkiksen jäljiltä tiedän, etten ole yhtään viisaampi, joten ainoa järkeenkäypä keino kolmannesta vauvavuodesta selviytymiseen olisi vain hypätä virran vietäväksi ja toimia parhaansa mukaan luulematta itsestään liikoja.

Kevätaurinko on jälleen tehnyt työnsä ja paljastanut lumen alla levänneen asfaltin. Joka puolella vastaan tulee perheitä. Perheitä, joissa on kolme lasta. Ne ovat ulkona syömässä, puistossa leikkimässä. Ne tulevat vastaan kirjaston lastenosastolla ja bussissa.

Ja minä jatkan hiljaista harkintaani.

Jätä kommentti

*