AA PLUS

Veri, tuo syvänpunainen elämänneste, on hurjan dramaattista. Pikkuipanoiden piirissä pienikin veritippa herättää suuria tunteita: omistajalleen ensin äärimmäisen järkytyksen, sitten laastarivaiheessa ylpeydentunnetta, muille kateutta. Leikki-ikäisten raajat ovat tuon tuosta veren, naarmujen ja mustelmien tatuoimat. Kuuluu lapsuuteen. Tunnekylläistä aikaa.

Aikuisten elämässä pienillä verihaavoilla ei rehvastella, mutta draama, varsinkaan valkokankaan suuri draama ei ole mitään ilman järkyttävän suurta verenvuodatusta. Verellä mässäillään elokuvien sota- ja murhakohtauksissa. Veri on siis viihdettä, jota kansa ilmeisesti tarvitsee.

Kävin taas verenluovutuksessa, lappusessa lukee 63. kerran. Verenluovuttajat ikääntyvät ja heistä on jatkuva pula. Aktiiviset luovuttajat saavat kutsun Veripalveluun heti kun riittävä tauko on kulunut, naisilla se on kolme kuukautta. Mielelläni menen. Olen yrittänyt houkutella mukaan muitakin, mutta mikä siinä on kun nuoret miehet, jopa vahemmatkin, kammoavat verta, jos se lähtee omasta kehosta. Varsinkin jos se peräti suunnitellusti otetaan omasta ruumiista. Minun on sitä vaikea tajuta. Neulan pistoa voi nimittäin verrata itikan tökkäykseen. Eikä sitä touhua ole pakko edes katsella. Voi pitää silmät kiinni ja unelmoida vaikka seuraavasta lomamatkasta.  Verenluovutuksessa ei menetä mitään (muuta kuin 400 g nopesti korvautuvaa vertansa), sen sijaan saa hyvän mielen ja makoisat kahvit lisukkeineen päälle.

Voihan toki käydä niin, että tuo verenhukka jotakin noviisiluovuttajaa huippaa. Niin kävi minullekin ensimmäisellä kerralla. Menin luovuttamaan ensimmäisen työpäiväni ja lyhyeksi jääneen yön jälkeen. Niinhän siinä kävi, että rojahdin kanttiinin lattialle. Mutta eipä tuosta kammoa tullut. Muksujen ollessa pieniä raahasin heidätkin Veripalveluun (taka-ajatukseni oli, että tottuvat hekin sitten luovuttamiseen), siellä he piirtelivät ja evästivät itsensä kylläisiksi minun maatessani plintillä. Ei tullut heistä luovuttajia, mutta minulle luovutuksesta on tullut tapa. Ja tapojahan on monenlaisia. Veren lisäksi voisi luovuttaa kantasoluja, luuydintä ja kliinisen kuoleman jälkeen kaikki kelpaavat elimet. Minusta ne kaikki saa ottaa. Näillä puheilla.

Kommentit

  • Seija Hämäläinen

    63 kertaa 400 grammaa, sehän tekee 25 litraa! Moni on saanut apua. Osoitteessa Yle/fi uutiset 26.3. klo 7.45 “Kukaan ei tiedä, minne oma veri päätyy” on pitkä selvitys siitä, mihin ja mitä kautta luovutettu veri kulkee.

  • porkkanan juuria

    En katsonut ohjelmaa, mutta uskon – ja toivon – että se menee oikeille tarvitsijoille. Suomessa meillä ei makseta palkkiota luovutuksesta, kuten jossain muualla, ehkä se karsii rahan toivossa (ja puutteessa) olevat veren jakelijat pois. Seula luovutukseen on tiukka, se on hyvä juttu meillä täällä “terveydenhuollon mallimaassa”.

Jätä kommentti

*