Kun teen saldoa menneestä – ja yhä jatkuvasta – kesästä, totean vain että se antoi enemmän kuin otti. Ja minä nöyränä yritän ottaa sen kaiken vastaan. Loistavalaatuisen sadon. Ei auta kuin leventää laareja ja pienentää viljelyksiä, tuumin tohinassa.

Ylenkylläisyys käsittää koko kesän: auringonpaisteen, sateen, myrskyn, lintujen laulun, kukkien runsauden (ja kukinnan pitkittymisen) ja kanssaihmisten iloisen aktiivisuuden. Tapahtumia oli jos jonkinlaisia, sekä lähellä että ettäällä. Huonon edellä on tällainen ilonpito, sanoisi aina reaaliteeteissa pysynyt mummoni.

Ylenkylläisyyttä on myös syystouhuissa. Kesän aikana kaikki on kasvanut ja levinnyt kaksinmitoin, joten leikattavaa on entistä enemmän. Risua piisaa, piti rakentaa oma risuaitakin. Idea taisi olla Savon sanomien sivulta. Hyvä se on ollut, sen taakse voi piiloon laittaa sellaisen, mitä ei halua julkisesti näyttää. Ja pellossa ylenkylläisyys muhii valtaviksi venyneissä rikkaruohoissa, joiden juuret risteilevät mullassa kuin verisuoniverkosto. Nenätti on uusi tulokas, en tiedä onko tuo kasvin oikea nimi, mutta niin sitä kylällä kutsutaan. Vaatimaton kasvi, jonka varsinainen elämä tapahtuu pinnan alla. Valkoista rihmajuurta on pelto väärällään. Voikukat ja ohdakkeet sentään irtoavat näppärämmin, rönsyleinikki vähän vänkää vastaan, mutta lapiolla lähtee sekin.

Joku viljelijätoveri heittää naatit ja kasvien varret peltoon lannoitteeksi. Herneiden ja papujen varret silppuan minäkin, mutta rikkaruohoja en tohdi sinne heittää. Ne kun siementävät kuolleinakin. Ja juurtuvat uudelleen, vaikka juurihapsut olisivat kohti taivasta.

Kesäisten säiden jatkuminen minua ilahduttaa. Syystouhut sujuvat leppoisassa hengessä auringon lämmittäessä selkäpuolta. Ja voi, miten syksyiset harvaksi käyneet lintujen äännähdykset piristävät väsynyttä viljelijää. Taivaalla soutaa pieni kurkiaura kohti länttä (miksi sinne, eteläänhän sitä pitäisi?). Hyvästelen auran ja tekee mieleni tanssia pitkin peltoja!