Aamulla satuin näkemään ikkunasta, kun talutushihnassa oleva koira väänsi torttua takapihalleni. Kiehautti ja minussa syttyi alkuihminen. Syöksyin ulos ojentamaan koiran omistajaa. Miksi annoit koirasi kakkia pihalleni? Sehän on kaupungin aluetta. Ei ole, tonttikepin juurelle se tekosensa teki. Kaupungin alueelle saavat koirat kakkia. Eivät saa, kyllä sinun pitäisi koiranomistajana se tietää. En ole kuullutkaan. Eikä ole pussia. Anna olla viimeinen kerta! (tässä puhui alkuihmisen sijasta jo oma äitini jostain mieleni syövereistä).

Emme keskustelleet kovin rakentavasti. Pienikokoinen koiraparka katseli näytelmää silmät suurina. Ei varmaan edes tiennyt mitä oli meneillään. Eikä se sen vika ollut.  Eikä myöskään sen pienen muksun, joka oletetun mummonsa kanssa oli koiraa ulkoiluttamassa.

Jälkeenpäin tuli huono omatunto. Kylläpäs riehaannuin. Jälkiviisaana totesin, että olisin voinut hakea sisältä pussin ja antaa se koirantaluttajalle. Mene ja korjaa pois. Voisinhan myös huomenna hakata kadunvarteen tolpan ja siihen naulaan muovipusseja niitä tarvitseville.

Päivemmällä poikkesin lähikirjastoon. Rappujen vieressä nurmikolla oli taas koirankikkana. En sitä huomannut, ennen kuin osa siitä oli jo kengänpohjassani. Nyt ei ollut tulistumisesta apua, kun syyllistäkään ei näkynyt. Sinne hieroutui kakka kirjaston lattiaan, ei mahda mitään.

Ei kahta ilman kolmatta. Tämän päivän tuurilla varmaan vielä yksi koira pyöräyttää pökäleensä parvekkeelta suoraan olkapäälleni. Tai sitten tämänpäiväisen koiranomistajavihani haistama nelijalkainen puree minua kinttuun. Onkohan tetanus vielä voimassa?

Minulla on monta ystävää, joilla on koira ja heillä kaikilla on aina kakkapussi taskussa tarpeen varalle.  Onko kaamoksen pimeydessä helpompi unohtaa vastuullisuus? Kun ei kukaan näe. Kun ne kakat maatuvat sinne nurmikolle kuitenkin. Niin mutta… ennen kuin ovat maatuneet, on niistä harmia jo aika monelle.