tämä sorsaparka ei ole vuoden kuva

Siinä se olisi ollut: elämäni – tai ainkain tämän vuoden – kuva! Aamuhämärässä lammen riitteen reunalla joutsenperhe myöhäissyksyssä, marraskuun 22. päivänä. Poikaset, kaikki kolme, kaivelivat pitkillä kauloillaan lammen pohjasta syötävää. Isä (niin luulen) katseli muina miehinä ympärilleen, äiti (niin luulen) puolestaan minua huolestuneena otsa rypyssä ja mietti, että miten meidän käy. Poikaset olivat vielä harmaita, olivatko edes muuttovalmiita? Mutta minulla ei ollut kameraa mukanani. Jatkoin polkemista pienen pysähtymisen jälkeen. Menetin jälleen vuoden kuvan.

Näitä vuoden kuvia minulla on nyt neljä. Kaikki siis jääneet ottamatta. Kaksi eläinaiheista. Toinen Rauhalahden hevoshakojen kohdalla, silloin niillä oli vielä hevosia. Kaksi ruskeaa hevosta seisoi sateessa rinta rinnan, kuulostellen sadetta, joka piiskasi hellästi niiden selkää. Sää oli harmaa, näyssä oli jotain täydellisestä harmoniasta. Taaskaan kamera ei ollut mukanani. Toinen Gotlannista. Pyörä rullasi ihanasti loivaa alamäkeä, kun havahduin täydelliseen otosmahdollisuuteen: kolme paksuturkkista lammasta seisoi vierekkäin heinää nyhtäen peräpää tielle päin vanhan kiviaidan takana. Oli kaunis heinäkuun päivä. Kamera oli jossain repun pohjalla ja kehtuutti pysähtyä. Olisi pitänyt.

Neljäs elämäni (ottamaton) kuva on Bomban golfkentältä. Sää oli rietas, satoi vettä syytämällä, ajoin kesäisellä pyörämatkalla poikasakin etunokassa kohti hostellia ja kuivaa katonalusta. Golfkentällä neljän golfaajan jono ylitti valkoista pientä kaarisiltaa vetäen perässään kärryjään hartiat lysyssä. Voi että! Näky oli täydellinen. En tietenkään viitsinyt kaivaa kameraa esille sellaisessa sateessa. Harmitti perästäpäin.

Nämä ovat siis parhaat valokuvani. Ne on taottu tiiviisti muistiini niin, että luulen muistavani ne vielä silloinkin, kun olen nimeni unohtanut. Ja minä kun kannan kameraa lähes aina repussani. Siltä varalta, että tulisi joku hyvä tilanne. Ei ole tullut, ainoastaan tuhansia turhia.