Suomussalmella on taas pakko pysähtyä, hiljaisen kansan ohi ei voi ajaa sitä tervehtimättä.  Maaliskuisessa iltapäivässä nuo hahmot jököttävät mykkinä lumipaakut luisevilla harteillaan ja olkihiuksissaan. Ei kuulu heinän kahinaa eikä kahvikuppien kilinää lettukahvilasta. Vallan mainio on tuo kansa pellollaan, ollut jo yli 20 vuotta. Kesät talvet, syysmyrskyt ja kevään kiihkot. Kiitos Reijo Kelan.

Matka Sallatunturin laduille kestää seitsemän tuntia. Matkan aikana kuuntelen Sir Elwoodin hiljaisia värejä, musiikkia, jota pojat itse kutsuvat keskiolutjazziksi. Uusin albumi Vieraskirja on tehty Ilpo Tiihosen runoihin. Ei hassummin soi tuokaan hiljaisuus, uneliaasti sunnuntai-iltapäivän tunnelmin. Monesti olen pohtinut, miten Elwoodin kaverit noin oivan nimen bändilleen loihtivat. Nimi on kuin runo, arvoituksellinen.

Joskus kun oikein ottaa päähän, leikittelen ajatuksella, että lähtisin erämaahan autiotupaan ja pysyisin siellä. Mutta mitenkähän kauan itse asiassa viihtyisin hiljaisuudessa yksin. Minä, joka aina kotiin tultuaan räppää radion päälle puhkaisemaan hiljaisuuden. Tapetiksi ympärilleni. En osaa hiljaisuudessa olla tovia kauempaa kotonakaan. Pakenisin ihmisten ilmoille autiotuvasta varmasti parin päivän jälkeen. Ei minusta itselleni seuraksi pidempään olisi.

Perille päästyämme nappaamme sukset peräkontista ja sivakoimme erämaahan. Jos nyt valmiiksi ajettuja ja osittain valaistuja latuja voi erämaaksi sanoa. Ilta jo hämärtää, läntinen taivaanranta palaa oranssinkeltaisena suon takana. Neulakuusten takana keikkuu ohuenohut kuunsirppi. Takaani kuulen vain kanssahiihtäjän suksien suhinaa ja sauvojen pistoja. Pydähdymme kuuntelemaan. Lähes täydellinen hiljaisuus.Kun oikein kuuloani terästän, kuulen koiran vaimean haukun. Valojen syttyminen ladulle tuo turvallisuutta. Susikuvat katoavat.