HULLU PUUTARHURI

puutarhan ihana hulluus (kuva: leenaraveikko)

Olen pähkähullu puutarhuri. Katoava luonnonvara. Muisto isoäitiemme ajoilta. Sillä eihän kukaan enää viljele omaa ruokaansa. Nykyään syödään kaikenmaailman intian ihmeellisyyksiä, sellaisia ei omalla kasvimaalla pysty kasvattamaan. Perunaa ei syö kukaan, paitsi minä ja äitini.

Hullu minä olen, ajattelin vetäessäni ensimmäistä kertaa saappaita jalkaani toukotöiden alkaessa. Kehtuutti. Aurinkokin piiskasi kuin uhalla, näännytti säteillään. Ja sitten kesä ryntäsi päälle kertalinttuulla. Tuli paniikki. Minä hullu sekosin täysin. Huhkin heikkopäisenä palstallani työpäivän päätyttyä, rakensin penkkejä, hieroin savikokkareita pienemmiksi, piilotin sekaan siemeniä, jotka pitkän etsinnän jälkeen löytyivät tiskikaapin ylähyllyltä. Täysin loogisesta paikasta.

Ja kastelin. Tai yritin kastella. Tilanteen ollessa päällä pahimmillaan hajosi peltoalueelta vesiputki. Kastelu piti tehdä kantovedellä, opetella nostamaan se sangolla kaivon pohjalta. Ja kantaa. Kantaa. Oli aivan afrikkalainen olo, tällaista se on siellä joka päivä. Meidän Afrikkamme ei onneksi kestänyt kuin kolme päivää. Sitä oppi arvostamaan letkuvettä ja edestakaisin sahaavaa kastelijaa.

Niin, siis hulluksi jo julistauduin. Onneksi potunlaitossa minulla oli vahvalihaksinen hevonen akka-aurani edessä, vakoja syntyi juoksujalkaa. Aivan liian myöhään huomasin että porkkana-palsternakka-herne-punajuuri-ym. muuta maata jäi jäljelle tosi vähän. No, syödään sitten pottua koko talvi. Äiti ja minä. Pitänee kaivella vanhoista reseptikansioista ja keittokirjoista vaihtelun takaamiseksi uusia pottureseptejä. Tuskin niitä netistä löytyy. Sillä eihän pottua enää kukaan hullu syö.

Puutarhahullun on vaikea luopua mistään. Kaikkea mitä on ennenkin viljellyt, pitää viljellä jatkossakin. Ja kokeilla uuttakin aina silloin tällöin. Tässä lajissa ei ole konmari-ajattelua. Eikä kuolemasiivousta.

Onneksi meitä hulluja on kuitenkin siellä täällä. Kyllä yksi hullu toisen tunnistaa. Tänään sain paskakahvilla (=palkkana hevosenlannan hakemisesta) emännältä pienen pussin siemeniä: isoäidin balsamia. Kuulosti ihanan retrolle. Emäntä kertoi siementen olevan vuodelta -15 (tulkitsin tietenkin 1815) ja kasvin viihtyvän hyvällä kastelulla ruukussa mainiosti. Tottakai laitan siemenet multaan. Pitäähän hullun tällaista kokeilla. Kasvin nimikin kuulostaa hoitavan voiteen raaka-aineelle, sellaista pääsen tekemään sitten syksymmällä. Hullun aika ei käy koskaan pitkäksi. Viime vuonna opettelin syömään kuusen kerkkiä, tänä vuonna oli vuorossa vuohenputki. Ei hassumpaa. Molemmat mainiota evästä potun lisäksi. Kyllä ne hullulle kelpaavat!

Kommentit

  • Eino J. (maallikkona)

    Hieno ajatuskuvio ja juttu!
    Kotipuutarhureita tarvitaan – oikeata lähiruokaa.

    (perunareseptejä silmäilin erääseen postaukseeni, lienee kymmeniä ellei jopa sataa löydy, tosin eräät hieman erikoisia kotioloihin.)

  • seija sanaleikkimökistään

    Ei se hulluutta ole, vaan mitä suurinta viisautta. Tuottaa ruokaa, josta tietää miten se on viljelty. Ja ne sivuvaikutukset vasta tärkeitä ovat, ulkoilu, liikunta, luonnon ja kasvun seuraaminen, aistien käyttäminen. Koko keho sielua myöten on mukana. Hyvää puutarhakesää ja runsasta satoa!

  • Eino J. (maallikkona)

    se akka-auran “hevonen” kyllä jäi mietityttämään, ettei vaan ukko ole joutunut ….

  • porkkanan juuria

    Perunareseptejä: pottumuussi, valkosipuliperunat, keitetyt perunat, pottumuussi…. mitä niitä muita on. Tämä hullu tarhuri tekee ruuat päästään, ei jouda eikä kehtaa nettejä selailla. Rajoittunut kun olen.

  • porkkanan juuria

    Ja se akka-aura. Taitaa nimi säilyä samana, vaikka vempelettä vetäisi ukko/akka/sukupuoleton olento.

  • porkkanan juuria

    Niinpä, näkee että kommentti tullut toisen (hullun) tarhurin kynästä. Ei sitä enää hirveästi mieti tämän luomuelämän terveellisyyttä, siitä on tullut elämäntapa. Ja tavoista iri pääseminen on vaikeaa.

Jätä kommentti

*