ISÄTTÖMÄT ONNITTELUT

Valokuvaamossa kaikki hymyilevät (kuva: leenaraveikko)

Onnea huomenaamulla kaikille arvokkaille isille ja vaareille!

Minä en koskaan ole saanut viettää isänpäivää. Se keksittiin vasta sen jälkeen kun lapsuudenperheeseeni jäi isän mentävä aukko. Ja tuo aukko oli kipeä. Elettiin 60-lukua, eihän siihen aikaan perheet hajonneet. Meidän hajosi ja alkoi isätön lapsuus, nuoruus ja aikuisuus. Kiitos rohkean ja vahvan äitimme selvisimme aikuisiksi ja äideiksi, kaikki kolme tytärtä.

Isät, älkää hyljätkö lapsianne, vaikka ero särkeekin perheenne. Pitäkää yhteyttä lapsiinne, viettäkää aikaanne heidän kanssaan. Olkaa osa heidän elämäänsä. Teidän itse on oltava aktiivisia kontaktinpidossa, sillä eivät lapset itse sitä osaa. Ja lapset unohtavat nopeasti. Unohtavat se, mitä on omistaa isä. Harvat tapaamiset vieraannuttavat, tunne haalistuu. Lapset sopeutuvat tilanteeseen alkukivun jälkeen. Jälkensä isättömyys tosin jättää, väkisinkin.

Isänpäivä ansaitsee liputuksen. Aivan yhtä tärkeä tuo päivä on kuin äitienpäiväkin. Vaikka tuntuukin, että äiti on se, joka viime kädessä kantaa vastuun lapsista silloin kun elämässä on vaikeaa, lapsen kanssa ongelmia, kun arki on raskasta. En väitä, että isän on helpompi lähteä, sillä paljon on tuskaa täytyy sen päätöksen takana olla. Mutta näin useimmiten tapahtuu, se on äiti, joka jää lasten kanssa. Isä erehtyy, jos kuvittelee kostavansa pysyvänsä kokonaan poissa. Hän siinä menettää, häviää. Ja lapset haavoittuvat.

Siis, pitäkää huolta lapsistanne, äidit ja isät. Lapsenne ovat ansainneet teidät molemmat. Ja lapset ovat lojaaleja, te molemmat olette heille yhtä tärkeitä. Ei heidän tarvitse ymmärtää aikuiselämän outoja kiemuroita ja tunnepahkuroita, Heidän siteensä teihin molempiin, äitiin ja isään, on aivan erityinen, suora ja vaalimisen arvoinen.

 

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Vakava ja rakentava kirjoitus isyydestä (pätee myös äitiyteen). Isien- ja äitienpäivät saavat arvet kirvelemään.
    Surullista, että nykyään perhe, joka on pysynyt koossa, on harvinaisuus.
    Uusioperheiden autuutta hehkutetaan. Niissä kasvaneet lapset osaavat sanoa mielipiteensä vasta aikuisina.

  • Leena Raveikko

    En itse asiassa ole aivan varma siitä, ymmärtävätkö isättöminä (tai äidittöminä) kasvaneet millainen se arpi on. Arvet kuuluvat elämään, totta, olemme kaikki täynnä haalenneita arpia. Jos arpia ei näy tai niitä ei näytetä, epäilen suuresti onko hymyilevä coca-cola -perhe todella ja aidosti läpikotaisin onnellinen ja arveton. Jos on, onnittelen niitä perheitä! Pitäkää kiinni!

  • Hannu Musakka

    Olin 12-vuotias isäni kuollessa, joten isätönnä olen kasvanut viimeiset 60 vuotta. On vain ollut otettava elämästä kiinni ja etsittävä oikeita vaihtoehtoja oman elämän rakentamiseen. Isä-malli oli vain tuon lyhyen ajan. Jäi siitä jotain kuitenkin: Periksi ei saa antaa ja jos yksi tie ei johda eteenpäin, niin etsi toinen. Tällä en suinkaan halua kumota kirjoittajan kokemuksia omassa elämässään, mutta vertailukohdaksi kyllä tällainenkin elämänkokemus käy.

  • Hannu Musakka

    Sen verran lisää, etten koskaan ehtinyt nähdä isoisääni. Olin varmaan parin vuoden ikäinen hänen kuollessaan. Kenties meitä tällaisia isättömiä on paljon, sotien jälkeen syntyneitä isättömiä.

  • Leena Raveikko

    Isättömyyden kipeyttä lievittää hurjasti se, jos sukulais- tai tuttavapiiristä löytyy sopiva isähahmo, esikuvaksi poikalapsille. Omien poikieni kanssa minulla oli hyvä tuuri. Siskoni mies oli heille mainio isän ja miehen malli kaikki varhaiset kasvuvuodet. Olen hänelle siitä erittäin kiitollinen.

Jätä kommentti

*