ISTUKKA VAI TABLETTI?

Syntyy lapsi hehkulamppujen alle instrumenttien kilistessä, parkaisee. Alku on upea. Sitten tulevat jälkeiset – ehei istukkaa, vaan langan päässä tabletti! Näin syntyvät digisukupolven vauvat, diginatiivit. Tiesivätkö tabletille nimen antaneet kuinka osuva nimi onkaan. Onhan tabletti paitsi lääke, myöskin alusta, ruoka-alusta, kasvualusta elämälle.

Niin ovat aikamme lapset sinut digilaitteiden kanssa. Eipä ole Kurjalan perukoillakaan niin pientä tai pienitaitoista lasta, etteikö hän kiinnostuisi pienestä kuvaruudusta ja sen väreistä, liikkeistä, kuvista. Ja etteikö jo kohta osaisi kädellään viuhtoa kuvia vaihtumaan. Siinä on mummoilla nielemistä.

Mutta nyt on rengistä pullahtanut isäntä. Nuo digivempaimet ovat nuorisolle ja nuorille vanhemmille elinehto, leipääkin tärkeämpiä. Surullista on katsoa nuorta äitiä työntelemässä kärryillä ipanaansa lähiön raittia älypuhelin korvalla. Muksu katselee rattaista menosuuntaan ilmeettömänä, ehkä ajatellen että tässä on edessä vain normaalia suurempi näyttö, kuva vain vaihtuu hitaasti. Äiti ei puhu lapselleen, ei ihmettele yhdessä muksunsa kanssa tienvarren heiniä, kukkia, ötököitä, ei vastaantulevia nelijalkaisia narun päässä. Ja alas istuttua kahvilassa, odotustilassa, missä tahansa tanssivat vanhempien peukalot puhelimen näytöllä, taas jotain mielenkiintoista sometusta menossa. Ei ole mikään ihme, että mukulat kiinnostuvat noista vanhempiensa huomionimijöistä jo ennen ensimmäistä ikävuottaan. Ja oppivat olemaan hiljaa, puhumatta. Aamun lehti kirjoitti tänään että kouluunlähtevän lapsen ensimmäinen puhelin on jo nykyisin tavallisimmin älypuhelin. Siitä se alkaa.

Onhan noissa vempaimissa hyvä puolensa, myönnän. Varsinkin kun tien päällä tietoa tarvitaan: aikataulut, kartat, yöpymisvaraukset löytyvät muutamalla viuhaisulla. Kaikesta muusta tiedonhausta puhumattakaan. Mutta onkohan diginatiivinuorten näppituntuma yksityisyydestä ja sen suojasta itsensä kohdalla hämärtynyt tyystin, kun koko oma elämä on levällään vaikkapa facebookissa. Utelias on ihminen kurkkimaan, kun kerran on mahdollisuus. On pakko käydä katsomassa, mitä “kaverille” kuuluu. Ja mitä kaverin kaverille.

Nyt kyllä liikun mukavuusalueella, josta minulla ei ole kokemusta. Olen nimittäin se äiti, jonka pojalle naurettiin lukiossa viime vuosituhannen lopussa, kun hän viittasi ainoana luokassaan kysyttäessä: kenellä ei ole kännykkää. Ei tuo tuosta itsetuntoaan kuitenkaan menettänyt.

Kommentit

  • Seija Hämäläinen

    Tiukkaa asiaa kirjoitat, Leena. Samaa olen katsellut monta kertaa, miten vanhemmat viettävät laatuaikaa lasten kanssa. Turha lapsen on huudella “kato isi, äiti”. Ei se kato, kun se näplää peliään. Nuoriso kokoontuu ryhmiin hiplaamaan vehkeitään ja elämä lipuu ohi. Mitähän tarkoitetaan yksilön vapaudella nykyään?

  • plokkariukki

    Kaikki plogistit kirjoittakaa edes yksi juttu tästä aiheesta jotka olette läheskään samoilla linjoilla Leenan, Seijan ja plokkariukin kanssa! Jos olisin kaikkivaltias, kaikissa vapaa-ajan digilaitteissa olisi lailla säädetty enimmäisaika (max.2t/ vrk tai lyhyempi) jonka se pysyisi päällä. Eikä himputin vekotin starttaisi uudelleen ennenkuin olisi kommunikoinut suullisesti jonkun läheisen tai tuntemattoman kanssa vähintäin saman ajan. Perheissä kyseinen rajoitettu aika olisi kaikille laitteille TV mukaan luettuna yhteensä tuo 2-3 t/ vrk edellyttäen että jokaisen, pienimmästä isoimpaan kanssa olisi rupateltu vähintäin tunti/ nuppi. Ai mitenkäkö tuon järjestäisin, helppo nakki: Olenhan kaikkivaltias!

  • Jari Holopainen

    Vapautta lienee monenlaista. Laitteet vapauttavat monesta ja sitovat käyttäjät yhteen. Joskus olen miettinyt sellaista, että yhteisten yhteyksien sfääri, kybersfääri, on kuin kohtu. Bitit virtaavat tarjoten sähköistä ravintoa kasvavalle nuorelle. Ja jos ihan rehellisiä ollaan, vanhemmat taitavat käyttää tabletteja enemmän kuin nuoret.

Jätä kommentti

*