Tammikuinen aurinko alhaalla taivaankuvulla, ei tuulta, jää sileä kuin vauvan poski. Upea luistelusää. Me kuopiolaiset olemme todella etuoikeutettuja, kun meillä on tämä maratonrata. Ollut jo nelisenkymmentä vuotta. Täällä minä olen oppinut nauttimaan luistelemisesta ja unohtamaan sen inhotuksen, joka jäi kolmosten ja kahdeksikkojen kaunoluistelusta koulussa.  Tänä talvena maratonrata on taas arvossaan. Koskemattomia luonnonjäitä oli nimittäin ennen lumen tuloa vain tovin retkiluistella. Jos ei heti lähtenyt, myöhästyi. Minä myöhästyin.

Unohtuu torin markkinahumu, ja harmitus siitä, että vasta toinen lähtö tänään onnistui. Ensimmäisellä unohtuivat luistelumonot kotiin. Ei ne sukassa pysy, luistinterät.

Kyllä on mahtava jää, pääosin teräsjäätä. Mahdollinen karheus höylätty pois. Ainoastaan kaarteissa Kuopionlahdella ja Itkonnimellä jonkin verran muhkuraa. Sellaiseen tökkäsi kanssaluistelijan kaunokas ja niin mätkähti kaunotar mahalleen. Ei haitannut, ei sattunut. Lähtiessäni tiedustelin jään kuntoa lenkiltä palaavalta, sain vain savolaisen vastauksen, että railojahan siellä. Mutta nehän kuuluvat asiaan!! Aina jäällä on railoja. Nytkin luistellessani niitä halkeilee lisää tuon tuosta. Kuuluu ihana paikallistamaton kontrabasso. Jään laulu tällä kertaa.

Jään laulu jatkuu Taidemuseossa, jossa on Johanna Väisäsen videoteos uruista. Vaivun meditatiiviseen tilaan katsellessani miten vanhoja urkuharmoneja raahataan pitkin jokea lautalla, järvellä veneellä, jäällä luistimilla ja kelkalla eteenpäin ja eteenpäin eri vuodenajoissa. Määränpäänä vanha hylätty koulu, jonka salin nurkassa Ossi Jauhiainen soittaa uruilla jään, veden ja urkujen laulua.

Tämä on hyvä päivä.