JOS EI KIRJOJA

Kirjoista aistii ihmeellisiä maailmoja (kuva: leenaraveikko)

Mitenkähän olisin selvinnyt – tai selviäisin – tästä koronasta ilman kirjoja ja kirjastoja. En mitenkään. Olen aina ahminut niitä bulimikon tavoin.

Aloitin kirjojen ahmimisen, kun lapsena muutimme Kuopioon, ison kirjaston tuntumaan. Kotoani pääsi Museokatua pitkin suoraan kirjaston aarteiden kimppuun, aarrearkku sijaitsi silloin nykyisen museon takapihan puolelta avautuvan oven takana. Siellä oli lasten osasto: hyllysotalla luettavaa. Olin kuin Liisa ihmemaassa. Kylässä, josta muutimme, ei ollut kirjastoa. Sellaisen laihana korvikkeena toimi luokan liitutaulun alalaidalle ripustetut kymmenen kirjaa, joista saimme vuorollamme käydä valitsemassa haluamamme. Ne kirjat eivät olleet mielenkiintoisia, eivät jääneet mieleen.

Päätin lukea kaikki lastenosaston kirjat. Minusta tuntuu, että melkein luinkin. Lainasin aina ison kassillisen kerrallaan. Mutta kun kiinnostavia oli enemmän, niitä oli pakko piilotella kirjaston parvella olevien tietosanakirjojen taakse odottamaan seuraavaa kirjastokäyntiä. Tosin puuhamme (minulla oli nimittäin rikoskumppani) olivat paljastuneet, kirjastovirkailijat eivät olleet tyhmiä eikä sokeita. Kätkömme oli aina tyhjennetty.

Äitikin yritti hillitä kirjabulimiaani rajoittamalla kotiin tuotujen lainakirjojen määrää. Minä piilotin aina suurimman osan lastenhuoneessamme säilytettävän pulsaattoripesukoneen sisälle. Sieltä oli kätevä ottaa aina uusi kirja luettavaksi. Kunhan muisti tyhjentää koneen ennen pyykkipäivää. Äiti keskeytti myös usein sammuttamalla illalla valon kesken lukutouhujeni. Jatkoin lukemista ikkunan ääressä katulampun valossa.

Luin lähes kaikki lasten ja nuorten kirjasarjat, erityisesti seikkailukirjat. En ole kylläinen vieläkään. Ahmin romskuja edelleen. Aamullakin ennen töihin lähtöä minun on luettava hetki, heittäydyttävä kirjan fiktioon. Vasta sen jälkeen olen valmis kohtaamaan oman elämäni realiteetit.

Viimeisimmäksi olen lukenut Finlandia-voittajan, Anni Kytömäen Margaritan. Maagisesti sisäänsä imevä kertomus metsästä, luonnosta, sairaudesta, rakkaudesta. En olisi malttanut siitä sormiani irrottaa. Tosin povasin voittoa Tommi Kinnusen vaellustarinalle Ei kertonut katuvansa, loistavaa kerrontaa sekin. Enni Mustosen Ruokarouva ja Ruokarouvan tytär veivät sotien väliseen aikaan ja taiteilijamaailmoihin. Kiinnostavaa faktan ja fiktion kudelmaa. Pimeydestä loistaa valo kertoi David Livingstonen viimeisestä Afrikan matkasta, ei ollutkaan virheetön tuokaan ihminen. Ei ihan maineensa veroinen, jos kirjan faktapuoli totta on. Elisabeth Strout rakentaa hulvatonta ihmissuhdesoppaa pieniin kaupunkeihin Amerikan ihmemaahan, hyvällä maulla kuitenkin, suorastaan koukuttavasti (Olive Kitteridge ja Pikkukaupungin tyttö). Meiju Niskala teki äitinsä kuolemasta taidetta kirjoittamalla  Sata kirjettä kuolleelle äidille, joka riipaisi syvältä surressani lukiessani oman äitini syksyistä kuolemaa.

Kiitän avoimia kirjastoja ja niiden runsasta valikoimaa tänä poikkeusaikana. Ilman kirjastoja näivettyisin varmasti henkisesti  kapakalaksi.

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Hyvä, että joku muistaa antaa kirjastolle sen ansaitsemaa kiitosta. Onhan se henkisen elämämme sydän ja keuhkot.
    Mikähän on aikaisemmin julkaisemasi kirjastoblogisi nimi? Olisi mukava lukea se uudelleen.
    Olet lukemisen (ja kirjoittamisen) jättiläinen. Miten paljon sanoja ja lauseita onkaan vyörynyt aivojesi läpi. Ainakin kirjastollinen (=uusi mittayksikkö).

  • Leena Raveikko

    Ainakin Selviytymistarinoita viime toukokuulta puhui myös kirjoista, tosin paljon muustakin

Jätä kommentti

*