KAURISMÄEN TOIVO

Fanitan Aki Kaurismäen elokuvia, niissä on selkeästi oma linjansa, joka on pettämätön. Niinkuin tämä uutuuskin: Toivon tuolla puolen. Pelkistetty kuvakerronta (esineet karsittu konmari-tyyliin äärimmäisen vähäisiksi), yksinkertaistetut roolihahmot (tietenkin tuttuja luottonäyttelijöitä), repliikkien karsinta minimiinsä, koomisen lakooninen puhetyyli, jota kaikki noudattavat kuin yhteisestä sopimuksesta. Valot luovat ilta- ja yökohtauksiin oman keltaisenhämärän tunnelmansa, päivä ei ole koskaan. Kaikki tapahtuu arkisen elämän ulkopuolella, sen laidalla. Visuaalista nautintoa parhaimmillaan.

Aki Kaurismäen tuotanto on kuin vähäsanaista aforismia. Juha mustavalkoisena uudelleenkertoi vanhan tutun tarinan, Kaurismäen huumorinkukkanen oli kääntää mieshahmot väärinpäin: vanha miehenrähjä vei neidon nuoren komean miehen käsistä. Kauas pilvet karkaavat, Mies vailla menneisyyttä, Kaupungin valot, Le Havre. Kaikissa hyvään pyrkiviä ihmisiä, joille ei aina käy hyvin. Elokuvista tulee hykerryttävän hyvä olo, niitä katsottuaan jaksaa paremmin uskoa ihmisten kykyyn auttaa ja kuunnella. Elokuvat ovat sosiaalitarinoita, tästäkin päivästä ja 50-60 -luvuista, jonne Kaurismäki kuvansa sijoittaa. Retroa hipstereille!

Kaurismäkeä kuuluu ehdottomasti katsoa Kuvakukossa, ei missään muualla. Niiden henkeen ei kuulu vartti mainoksia ennen alkua ja popcornien syömismussutus. Punaiset samettituolit, vanhat elokuvajulisteet seinillä, sama tunnelma, joka teatterissa oli jo 60-70-luvuilla, kun siellä elokuvakerhoa pyöritettiin. Kaurismäen elokuvaa katsomaan kuuluu tai on ainakin sopivaa mennä katsomaan hiihtäen. Sukset voi kätevästi jättää eteisen nurkkaan, sen vanhan elokuvakoneen viereen. Tunnen itseni Kaurismäen elokuvasta karanneeksi.

Paluumatkalla Kallaveden selällä hiihtäessäni pohdin tuota toivo-asiaa. Toivon tuolla puolen. Itse asiassa kummalla puolen? Onko väärillä papereilla luikulevalla vatsaan puukotetulla turvapaikanhakijalla toivoa maahanmuuttobyrokratiassamme? Vai onko hän sillä puolen, jolla toivoa ei ole? Loppukohtauksessa koira nuolee puukotetun kasvoja, joille leviää elokuvan ensimmäinen hymy. Ehkä toivoa sittenkin on… Rakastan avoimia loppuja!

Kommentit

  • Seija Hämäläinen

    Hieno kirjoitus myötäili Kaurismäen elokuvien henkeä ja tunnelmaa kuin sumu autioita katuja, Le Havren satamaa ja Kallaveden selkää. Kaurismäen elokuvat tarjoavat omaa omituista rauhaansa, vievät hiljaisuuden saarekkeisiin melun ulkopuolelle.

  • Leena Raveikko

    Niin, hiljaisuus ja vaiti olo ovat tehokkaita valkokankaalla. Katsoja voi tehdä havaintoja, eläytyä muutama minuutti sitten sanottuun, pistää merkille eleet ja ilmeet. Kaurismäki sen taitaa! Jättää tilaa katsojalle, ei sano kaikkea valmiiksi.

Jätä kommentti

*