KENEN RATTAAT?

unohtuiko lapsi johonkin? (kuva: leenaraveikko)

Koko viime viikon ehjät sateenvarjorattaat lojuivat kauppakeskus Hermannin edessä pyörätien poskessa. Kukaan ei tuntunut niitä kaipaavan. Mitä oli tapahtunut?

  • Äiti (miksei isä?) työnsi esikoistaan rattaissa somettaen samalla kännykkäänsä. Muksu putosi kyydistä. Kun äiti/isä asian sitten huomasi, luuli hän lähteneensä kotoa ilman esikoistaan. Ajatuksissaan. Tökkäsi sitten rattaat tien sivuun, mitä noita tyhjiä työntämään.
  • Muksu unohtui Hermannin kirpputorille katselemaan kierrätysleluja. Äiti/iskä jatkoi ajatuksissaan matkaansa mummon luo valmiille ruualle rattaita työntäen. Kännykkä kädessä tietenkin.

Tai mitä vaan. Mistä sitä tietää. Mutta tällä viikolla rattaita ei enää ollut. Äiti/isä lienee vihdoin havahtunut tilanteeseen. Hän joutui nimittäin maksamaan bussissa, kun mukana oli omilla jaloillaan kävelevä lapsi. Mutta jos 5-vuotias köröttää yhä rattaissaan, pääsee koko porukka ilmaiseksi: äiti/iskä, ipana ja rattaat. Eipä ollut ennen vanhaan näin. Piti maksaa työntäjästä ja vielä rattaista otettiin oma maksu. No jaa, onhan se hyvä, että yhteiskunta tukee lapsiperheitä näinkin, mutta lasten omatoimisuutta ja isoksi kasvamista se ei tue. On nimittäin melkoinen houkutus pujottaa isokin ipana istumakyytiin. Ja parhaimmassa tapauksessa työntää vielä tutti suuhun, niin pysyy hiljaa. Saa rauhassa olla someyhteydessä kavereitten kanssa.

Ei ollut 80-luvulla moni muukaan asia niin kuin tänään. Ei ollut hoitovapaita, vaan töihin oli meneminen heti äitiysloman loputtua. Ei ollut lyhennettyä työaikaa alle kouluikäisen vanhemmille. Nykyisin tämä etu koskee hieman vanhempienkin lasten vanhempia. Ja kotihoidosta saa tietenkin korvausta. Nyt sitten taivastellaan sitä, että monilla maahanmuutajaäideillä ei ole mikään kiire työelämään, koska pientä “palkkaa” saa kotonaolostakin. Se on ymmärrettävää, heidän kannaltaan, mutta se samalla tarkoittaa sitä, että kotoutuminen heidän kohdallaan toteutuu huonosti. Ja suomen kielen oppiminen. Tässä asiassa kannatan ruotsalaista mallia, jonka mukaan yhteiskunnan korvauksia ei makseta ellei  hakija ole osallistunut ruotsin kielen opetukseen. Kielen oppiminen on välttämätöntä syrjäytymisen ehkäisyssä.

Kirjoitukseni polveili nyt ajatuksesta toiseen heikkoja aasinsiltoja pitkin. Tarkoitukseni oli taivastella sitä, että ovat asiat muuttuneet. Eivätkä aina parempaan suuntaan. Nimittäin lapsiperheidenkin kohdalla.

Kommentit

  • Ari Niemeläinen

    Leena, kerran sattui itsellenikin 70-luvun puolivälin tienoilla. Olin ottanut vauva-esikoiseni mukaan vaunuissaan pikaiselle kauppareissulle. Tulin kaupasta ja läksin vauhdilla kotia kohti, kunnes huomasin muutamat kymmenet metrit kiiruhdettuani, jotakin unohtui? Taisi olla ensimmäinen ja viimeinen kerta kun niin kävi. Kännykkää ei ollut silloin vielä keksitty, elettiin ensimmäisten arppien aikaa.

  • Leena Raveikko

    no, kävi minullekin kerran niin, että unohdin kerran tuoreen kuopukseni sukulaiskyläpaikkaan. Emäntä huusi rappukäytävään: Etkö tätä muksua mukaan otakaan? Täydellisiä vanhempia ei olekaan. Yrittäkäämme olla vain riittävän hyviä…

  • seija sanaleikkimökistään

    Mukavasti tehty juttu, rattaiden siltaa pitkin vanhemmuuden vertailuun ennen ja nyt. Näkyy turhan paljon lapsia, jotka istuvat yksinäisinä rattaissaan tai leikkivät puistoissa ja vanhemmat ovat kaukana poissa somemaailmoissaan.
    Olisit ottanut rattaat mukaasi, rämpsykelillä vain nukke kyytiin ja ilmaisella bussikyydillä töihin. Vaikka pyöräilijöille taitaa rajut ilmat olla parhaita ilmoja.

  • Porkkanan juuria

    Olisi ollut kornin näköistä roudata pyörän tarakalla rattaita. Huono omatunto olisi vaan tullut. Olisin kai kuitenkin vienyt ne turvatarkastuksien läpi löytötavaratoimistoon.

Jätä kommentti

*