KESÄMARTTYYRI

virolaisen suunnittelijan kruusauksia werlan tehtaan katolla (kuva: leenaraveikko)

Minä tykkään sateesta. Pisaroiden kiireettömyydestä katon reunalta sammaloituneeseen nurmikkoon, veden korinasta ränniputkessa auki olevan ikkunan takana aamuyöstä, ihmisten painuneista hartioista sateenvarjojen alla. Radiosuomi toitottaa sään olevan kesän puheenaihe, joka kesäksi ei riitä Ruokolahden leijonia. Aamupäivällä toimittaja ehdotti luovasti mato-ongelle menoa. Kalahan syö sateella, ainakin ikiaikaisen sanonnan mukaan.

On se hienoa, kun huonekalut on entisöity, jopa työkalupakki järjestetty kukin kapistus omaan osastoonsa ja pohja imuroitu. Ei ole tullut tehtyä sitäkään ihan joka vuosi. Ompelushommakkaa tehty äidin vanhalla, suoraa saumaa ompelevalla Pfaffilla monta kilometriä. Koti on luututtu, matotkin pesty (kai sateen rakosta oli sen verran että kuivuivat). Kirjaston kirjoja olen hamstrannut kotiin saakka, lukemaan niitä en vielä ole ennättänyt. Kun on ollut tämä loma. Ja lomahommat. Kun minä niin tykkään sateesta.

Sade ei estä pyöräretkeilyä. Tänä kesänä se suuntautui Werlaan, tuohon idylliseen vanhaan pahvitehdasmuseoon Kouvolan liepeille. Tehtaassa tuotettiin rakkaudella  pahvia kirjojen kansiksi ja koulujen opetustauluiksi heinäkuulle 1964 saakka. Ihan sisintä heilauttava kokemus, siihen ei auringonpaistetta tarvittu. Paitsi että juuri tuona päivänä taisi aurinko paistaa  ennenvanhaisen lämpimästi pilvettömältä taivaalta. Sade ei ole haitannut myöskään kyläilyä (on tullut etsittyä osoitteistosta kaikki mahdolliset tuttavat) eikä kulttuurinautintoja. Onhan useimmissa tilaisuuksissa teltta tai katos, on vihdoin opittu Suomen suven olevan arvaamattoman oikullinen.

Pidän myös viileydestä. Ei tule hiki ja jaksaa ahertaa kosteudessa rehevöityneen rikkaruohiston tuhoamiseksi. Ei tule hiki ensi viikolla mustikkametsässä (missä? raakileitakaan ei näy!). Ei paistu pitkillä matkoilla ilmastoimattomassa autossakaan. Mikäs tässä on ollessa.

Mutta hitto soikoon, kun koko kesä on saatu vain näitä kahta: sadetta ja koleutta. Ei tätä kestä luterilainen työmyyräkään. Taidan laittaa rukkaset koukkuun ja ottaa esille Hannu Väisäsen uusimman: Esi-isät. Vallaton kirja huonotapaisista esi-isistämme, joilta olemme tottumuksemme – ikävä kyllä -perineet. Jotain piristystä tässä kaipaa!

Kommentit

  • Jari

    Kiitos blogistasi ja hienosta kuvasta. Kuvan kattovirityksistä sai mainioita ideoita goottimummonmökin jatkokehittelyä varten.

    Kesäsäästä tuli mieleen muutaman vuoden takainen lausahdus tai hokema ´politiikka on rikki´. Sää ei taida vielä lehtien lööpeissä olla rikki, mutta sitähän se voisi ilmastonmuutoksen viitekehyksessä hyvin olla.

    Esi-isämme olivat tottuneet viileyteen tai voisiko sanoa, viileämpien ja lämpimämpien kausien vaihteluun. Sitä harvemmin tulee näinä päivinä ajatelleeksi. Menneinä aikoina lämpöä mökin sisällä arvostettiin, etenkin talvella. Nykyään uusia asuntoja vastaavasti jäähdytetään.

    Mikä sitten on sopivaa, siihen voi nykyään olla vaikea vastata.

  • Leena Raveikko

    Sanoitpa osuvasti: sää on rikki. Ensikuulemalta se kuulostaa 3-vuotiaan toteamukselta, mutta pitää sisällään itse asiassa tosiasian. Sää on niin rikki, että kaikki ennustettavuus on kadonnut. Siis savolaisittain: suattaahan se olla niinnii tae sitte olla olematta. Parasta palata esi-isiemme nahkoihin ja olla tyytyväinen siihen keliin, joka pihalla vallitsee. Mitä tuota vouhkamaan.

  • seija sanaleikkimökistään

    Keleissä ja ilmoissa on se hyvä puoli, että ne ovat samanlaisia kaikille. Sade ropisee samalla tavalla halpahalliteepaidalle kuin merkkikoltulle, ja aurinko rypistelee luomuihoa yhtä lailla kuin kalliilla aineilla hoidettua. Kyllä kesä on mukavaa aika, niinkuin syksykin ja talvi sekä kevät.

    • Leena Raveikko

      kyllä ja mainitsemistasi varsinkin se syksy. Syksy tuo kylläisyyden tunteen ja nöyryyden Ajan eteenpäinmenolle. Se rauhoittaa, luo uutta. Siitä minä pidän!

Jätä kommentti

*