KESKITYSLEIREJÄ VAI JOUTSENIA

joutsenet, reviirinsä hallinnan mestareita (kuva: leenaraveikko)

Ei ole joutsenilla helppoa. Tässä eräänä pääsiäisviikon aurinkoisena arkiaamuna pysähdyin kaivelemaan kameraani esiin, kun yhytin lähilammelta kaksi joutseparia äänekkäässä tanssissa siipiään viuhtoen, Vau! Tanssii ja soi! Kunnes minulle valkeni, että reviiristä ne siinä kiistelivät. Tuoreemmat tulokkaat häädettiin äänekkäästi noituen tiehensä. Lampi jäi taas jo pitkään sitä hallinneen pariskunnan haltuun.

Jatkoin matkaani. Seuraavan, Leväsen lammen kohdalla kuulin taas tuttua kurkkulaulua kahdesta kaulasta. Saivat tulokkaat pakit sieltäkin. Jatkoivat sitten vaiti matkaansa kohti koillista. Ei ole helppoa maahanmuutajilla.

Tästä aasinsilta työelämään, jossa maisemakonttorit ovat kova sana. Niitä suunnitellaan ja rakennetaan jopa sairaaloihin. Meidänkin isossa sairaalassamme on tällaista henkeä ilmassa. Lääkärit kapinoivat suunnitelmaa vastaan. Heille annan kaiken kannatukseni, myötätuntoni ja myös ääneni. Ken haluaa tehdä työtään reppu selässä päätekärryä kuljetellen etsien tilaa, jossa voisi sanella tai kirjoitella muistiinpanonsa ja samalla etsiä varauslistoista tilaa seuraavaa potilasta varten? Ei hitossa! Entä työtekijät, jotka tarvitsevat työssään kaappikaupalla materiaalia: leluja ja muita tutkimusvälineitä. Jos varattu arsenaali ei toimikaan uhmaikäisen ja omaehtoisen vintiön kohdalla, uusien välineiden etsiminen varastoista kesken tutkimuksen on mahdotonta. Ja sitäpaitsi nehän voivat juuri sillä hetkellä olla toisen työntekijän käytössä. Ei hitossa! Ja miten toteutuu potilasturvallisuus vaitiolovelvollisuuksineen maisemakonttoreissa, joissa kaikki kuulevat kaiken?

Palaan joutseniin. Yksi pariskunta valloittaa yhden lammen ja pitää huolen siitä, etteivät sinne muut (joutsenet) asetu. Itsekkyyttä, kyllä! Ihmisenä ajattelen, että kyllä sinne pari kolme paria mahtuisi hyvinkin, enemmänkin. Jotain joutsenien itsekkyydeestä on siirtynyt meihin ihmisiinkin. Nimittäin työelämässä yhteisöllisyys on kärsinyt inflaation, suorastaan hävinnyt. Olen ollut työelämässä jo useita kymmeniä vuosia ja elänyt myös vahvan yhteisöllisyyden ajan. Se sijoittui vuosituhannen vaihteeseen. Silloin puhallettiin yhteiseen hiileen, oli tyky-päiviä, jolloin kokoonnuttiin useimmiten luonnon lähelle olemaan yhdessä ja tutustumaan, ohjelmallisia pippaloita oli milloin milläkin tuvalla. Ja oli hauskaa! Nyt ei tahdo pikkujouluihinkaan riittää osallistujia, työntekijöiden muistamiset merkkipäivinä ja poislähtiessä kuihtuvat, kun ei piitata yhteisestä kolehdinkeruusta. Että saataisiin edes kukat! Tyhy-päivä on korvattu e-passiin rahalla. Kukin saa itsekeskeisyydessään käyttää ne kympit miten haluaa, mennä minne haluaa.

Niin että ei ole hyvä liika itsekeskeisyys (joutsenet) eikä keskitysleirit pakollisine kylki kyljessä olemisineen (maisemakonttorit). Jotain siltä väliltä. Työhuone ei ole mielestäni saavutettu etu, vaan työn menestyksellisen suorittamisen ehto. Muuten olemme tulevaisuudessa kaikki keskittymiskyvyttömiä, levottomia, stressaantuneita aikuisia, joista ei ole iloa kenellekään työn ulkopuolellakaan. IT-alallakin maisemakonttoreita puretaan toimimattomina. Emmekö ikinä opi mitään?

Elleivät maisemakonttorit ole sittenkin päättäjien ratkaisu pakottaa työntekijät yhteisöllisyyteen….

 

Jätä kommentti

*