Mummot puhuvat vaivoistaan, lapsenlapsistaan ja säästä. Minä en taida puhua niistä mistäkään. Puhunpa kirjoista. Nyt kun katselen akkunasta itätuulen viistoittamaa sadetta istuen satulatuolilla (tavallinen kivistää selkää), nyhtäen nuttuni pieluksesta lapsenlapsen hyvästelystä tarttunutta räkää. Nyt on hyvä paneutua kirjoihin.

Tästä kesästä tulee varmaan hyvä lukukesä. On niin märkää, että kaikkeen säähän tottunutkin jo luovuttaa ja ripustaa sadeviittansa kylpyhuoneen oveen kuivumaan. Viimeksi luettu kirja, Muumipappa ja meri, on vielä yöpöydällä. Sen terapeuttinen kosketus tuntuu yhä. Muumipappa tunsi itsensä turhaksi ja yritykset muuttaa tilannetta vesittyivät. Ei auttanut perheen raahaaminen ulkoluodolle ja uuden elämän aloittaminen. Masentavinta papalle oli se, että muut kyllä löysivät elämälleen tarkoituksen luodoltakin, mutta hän itse ei. Miten terapeuttista. Minäkin tunnen usein itseni täysin tyhjäksi laatikoksi, jonka tuuli voisi heitellä tiehensä kenenkään sitä kaipaamatta.

Näin se on, elämän tarkoitus on tuntea itsensä tarpeelliseksi ja onni on sitä, että huomaa olevansa tarpeellinen. Tämä ajatus ei ole omani, olen sen jostain varastanut. Ja jos jotain varastaa, ei lähdettä tarvitse mainita. Ajatus sopii päähäni paremmin kuin monet omani.

Monta muumikirjaa on vielä lukematta, saapi sataa vielä muutaman viikon. Toivottavasti kirjastosta hyppää joku uusi löytö syliini muumien jälkeen, sillä kesää on vielä jäljellä. Olen lukenut kuluneen talven aikan palkittuja uutuuksia, sekä kotimaisia että käännöskirjoja. Lukiessani olen taivastellut miten lahjakkaita kirjailijoita meillä on, sekä omasta takaa (Neljän tien risteys, Hei eivät tiedä mitä tekevät, Pihkatappi, Nyljetyt ajatukset) että maahan muuttaneina (Kissani Jugoslavia). On pakko pysähdellä, lukea timanttiset lauseet toistamiseen, mussutella sanoja, ihastella tarinoiden rakennetta.

Hyvän kirjan jälkeen mieleen laskeutuu buddhalainen hartaus. Tuntuu niin hyvälle, kun joku laittoi sanat täsmälleen tuohon muotoon ja tuohon järjestykseen.