KOHTI LOPPUA – positiivisesti

huipulle on pitkä matka, vaatii nöyryyttä (kuva: leenaraveikko)

Kirjoitan tämän blogin Helsingin rautatieaseman lipunmyyntihallissa, jonotusnumeroni on 32, menossa nro 5. Tämä on tämän matkan hyviä puolia, nyt on aikaa kirjoittaa. Olen juuri oppinut, että kannattaa nähdä asioissa valoisat puolet, ei sadatella asioita, joille ei mahda mitään.

Olen siis käynyt Helsingissä pesemässä tukkani ja syömässä aamupalan ylellisessä Hanasaaressa. Onhan sekin jotain. Täällä on kevät, meri aaltoilee saaren ympärillä, vene keikkuu narun päässä kevyissä laineissa. Aurinko pilkistelee pilvivuorten takaa. Tänään on hyvä päivä, eilinen oli sateinen, onneksi silloin en ollut täällä. Sekin plussaa. Aamupala oli loistelias, parempi kuin kotona. Sen aikana sain kuulla, että koulutuspäivä, jota varten tulin tänne, on peruttu. Kirosin. Mutta sitten muistin, että piti ajatella myönteisesti. Ei sitä, että köröttelin pitkän illan junalla tänne, perillä Hanasaaressa olin 22.30. Olihan yö rauhallinen ja sänky pehmoinen. Sitä luksusta.

Korona siis muutti perjantain ohjelmani. Nyt on muutama tunti ennen seuraavan junan lähtöä. Voin odotella ja kirjoitella. Perillisten tapaaminen peruuntui, toisen perhe kylpee räässä, toisella kiireinen työpäivä. Pääsen siis illaksi kotiin ja osallistumaan luistinten terotusiltaan. Ja viikonloppuna ehkä sitten retkiluistelemaan taas kerran uudelleen jäätyneillä jäillä. Huippua! Nyt siis terävillä luistimilla. Sekin plussaa. Edellisestä pitkästä retkestä onkin jo kohta kuukausi.

Kuvasin Hanasaaressa taidetta. Etsin ikkunasta näkemääni joogaajaa, joka alastaivutuksessa (suorin jaloin) sai poskensa maahan. Mutta en löytänyt teosta ulkoa. Olisin voinut taas sadatella, mutta muistin positiivisen ajattelun. Löysin sen sijaan teoksen Nouseminen tai jotain sellaista. Siinä merestä nousee kivenmurikoita pitkin maalle pikkutakkeja. Hyvin kuvaavaa. Kuvaa työelämääni. Ja sen loppusuoraa. Se kuvaa huipulle pääsyä, tosin viimeinen takki ei vielä ollut ihan perillä. Sellaista on työelämä, ylöspäin menoa. Mutta kuvittelin, että loppusuoran voisin itse suunnitella, hellittää työstä pienin palasin. Mutta tässäkö on syöksykierteen alku: hukkareissu Helsinkiin. Mitä onkaan edessä vielä.

Mutta sitä en murehdi. Ajattelen positiivisesti. Minulla on aikaa istua junassa virkeänä, lukea Taivaanpalloa, kirja joka on imeytynyt iholleni kuin iilimato. Ja olen kotona hyvissä ajoin. Ja yön saan nukkua omassa sängyssäni patjalla, jolle kehoni muokkaa juuri minun kokoiseni kiepin.

Jono on edennyt. Nyt jo numero 22. Ennätän vielä Oodiin kahville ja vessaan. Siellä on keskustan parhaat ilmaiset vessat!

 

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Siinäpä oli positiivisuutta kerrakseen! Jäi puuttumaan vain koronapositiivisuus.
    Jaksaahan sitä jonkun aikaa repiä iloa tyhjästä, kun koko maailma pysähtyy eikä tapahdu mitään. Ja varsinkin kun vessapaperi loppuu kaupoista.
    Mutta jonain päivänä pimahtaa, sano minun sanoneen.

  • Leena Raveikko

    niin pitkälle en vielä ajatellut että kaikki pysähtyy. Eloa on niiin kauan, kun kirjastossa on kirjoja, kellarissa pottuja, ulkona keliä liikkua ja sähköä että viestimet ja radio toimii. Kyllähän tämä tilanne monen yrityksen taseen kuralle vie, irtisanomiset ei naurata…..

Jätä kommentti

*