KOREAN ANKKAA

Ankat ja kanat viimeistelevät sadonkorjuun (kuva: Karita Alhonen)

On yhä lämmintä, vaikka on jo lokakuu, riisipellolla enää sänget ja kuiva maa. Korret on koottu suuriksi lyhteiksi tasamittaisin välein pitkin peltoa, jota riittää kymmeniä kilometrejä joka suuntaan. Nokimme töröttävien sänkien välistä maahan jääneitä irtojyviä. Osuustoimintaväki hakkaa pressun päällä kuivista lyhteistä jyvät irti. Hekin hikoilevat. Hetken varjoa suovaa kojua ei ole näköetäisyydellä. Talvi on tulossa ja lumi peittää pian maan, sato oli tänä vuonna hyvä, kvaak. Sivusilmällä vilkaisen vanhusta, joka selkä kumarassa etsii jyviä pussiinsa hänkin. Heikosti tuntuu näkevän, nappaan monta nokassa kirskuvaa jyvää hänen jäljiltään. Nam.

Tilan lapset ovat päässeet koulusta, katsovat vakavin silmin Pjongjangista saapuvaa junaa.  Kolisevassa junassa on poismeneviä: kotimaihinsa matkaavia turisteja ja joitakin etuoikeutettuja omia kansalaisiamme. Juna etenee jostain syystä hissukseen, vaaleatukkaiset matkustajat kuvaavat kameroillaan ikkunasta. Vaikka ei saisi. Mitä näissä pelloissa sitä paitsi on kuvaamista? Kuvaisivat mieluummin Pjongjangin uusia pilvenpiirtäjiä, jotka erottuvat horisontista tänne saakka. Tytöt ajavat kapeaa peltotietä peräkanaa uusine kiiltävine pyörineen. Niissä on vaihteet ja takapyörässä teline, jonka varaan ne on helppo pysäköidä. Tilallamme kohta lähes kaikilla on pyörä. Kvaak. Pienessä notkelmassa on melkein kourallinen jyviä.

*

Päädyin tähän kuitenkin, kappaleiksi turistien pöytään hot-pot -ruuaksi. Riekaleeni odottavat lautasella kattilaan pääsemistä. Ravintolassa on riehakasta, naapurimaamme kiinalaiset ovat jo aloittaneet aterian. Syljeskelevät syödessään luita lattialle. Joku tapailee “Itä on punainen” -laulua, siihen yhtyvät kaikki. Myöskin illallistaan vielä kömpelösti virittävät isonenäiset valkonaamat, jotka eivät tahdo saada ruokapalasia pysymään syömäpuikkojensa otteessa. Kaikki kohottavat lasejaan: Ganbei!

En olisi halunnut loppuni koittavan näin. Olen varttunut aikuiseksi Suuren rakkaan johtajan ohjeita ja lauluja kuunnellen. Olisin halunnut vanheta arvokkaasti. Olen saanut elää onnellisen ja vapaan ankkaelämän osuustoimintatilallamme. Tästä vapaudestani olisin halunnut antaa edes osan noille maatyöläisille ja loppuni koittaessa olisin mieluummin lahjoittanut lihani heidän  nälkäisiin suihinsa kuin näille turisteille, jotka jättävät riisit ja kimchin syömättä ja poistuvat suupieliään nuoleskellen ravintolasta ylensyöneinä.

Kommentit

  • seija hämäläinen

    Tämä taitaa olla peitelty kuvaus ihmisen elämän koreudesta yllä mainitussa maassa. Maassa maan tavalla, tietää kokenut matkailija Leena.

  • porkkanan juuria

    Niin, ruohon juuren tasolta on helpompi lähteä ymmärtämään eri kulttuureja ja maita kuin ylhäältäpäin, oppineesta ja kaikkitietävästä näkökulmasta. Eikä tule pää kipeäksi.

  • Esko Lovén

    Tietävätkö Pohjois Korean ankat, millaista elämä on muualla? Ovatko ne nähneet muun maan kansalaisia/ankkoja muuten kuin ohivilahtavissa junissa. Ja pitääkö niidenkin itkeä ja iloita vain silloin kun maan päättäjät niin haluavat? Yhdessä Leenan kanssa syötiin silloin joskus kuuluisaa Pekingin ankkaa, liekö samaa makua naapurissa?

    • Leena Raveikko

      Ankat eivät noista asioista tiedä ja välitä. Niille riittää oma täysi vatsa, auringonpaiste ja paimeneksi määrätty osuutoimintatilan henkilö, joka ohjaa ne yöksi pois pimeiltä pelloilta riistaeläinten kynsistä. Ankat ovat vähään tyytyväisiä.

Jätä kommentti

*