Legenda kertoo, että Jumalakin lepäsi – seitsemäntenä päivänä. Kiirettä piti varmaan nuo kuusi päivää. Omassa elämässäni nuo kuusi työntäyteistä ajanjaksoa eivät ole päiviä vaan kuukausia: toukokuusta lokakuuhun. Sen ajan pitää Luoja puutarhurinsa kiireisenä, jotta ei pääse Hänen luomansa, esivanhempiemme tai naapureiden esivanhempien kaskeama maapala rikkaruohoille antautumaan.
Sillä nyt kyllä sielu lepää, vaikka kulunut sanonta onkin. Ei ole levollisempaa näkyä kuin lapiolla käännetty maapala tai lehdistä puhtaaksi haravoitu pihatanner. Ei ole. Noita voisi katsella puoli päivää mantraa hokien. Voisi tuntea onnen leviävän jostain pääkopasta alas kumisaappaisiin saakka, unohtamatta voimankoitosta kivistäviä käsivarsia. Niissä veri kiertää nyt levollisesti sormenpäitä kihelmöiden. Sellaista on sielun lepääminen jos et sitä tiennyt.
Mutta rajansa kaikella, raatamisellakin. Haravani tutusteli uuden asumukseni nurkkapieliin, makusteli koivunlehtiä yllättävän laajalla nurmikentällä. Sinne lentelivät iloiset lehdet kasoihin, joista kertyi 15 jätesäkkiä luomukultaa kaatopaikalle vietäväksi. Mutta soran päältä nuoli haravani tyhjää, eivät tavoittaneet sen piikit noita kivien väliin karkailevia lehtipaholaisia. Totesin, että ei auta kuin pinsetillä nyppiä lehdet yksi kerrallaan säkkeihin. Väsymyksen tässä vaiheessa pakkasen nipistellessä jo takapuolta tuntui ajatus irvokkaan mahdottomalle. Menin rautakauppaan ja ostin lehtipuhaltimen. Tuon vuoden 2000, Suomen ensimmäisen virallisen turhakkeen. Jota olen aina inhonnut. Ja pitänyt laiskojen kapistuksena. Sellaisten, jotka eivät ole löytäneet haravoinnin tuottamaa lisäaineetonta euforiaa.
Mutta kun viidessä minuutissa oli piha-asfaltti ja sorakäytävä puhdistettu lehdistä, olin minäkin jo halukas unohtamaan haravointi-euforian. Sillä havahduin siihen, että sielu lepäsi – taas. Huh. Sekin homma on nyt tehty. Voin haudata kumisaappaat ja työhanskat komeron perukoille, toukokuuta odottamaan. Mutta sen verran on tuo vehje elämänfilosofiani vastainen, etten ilikiä puhallella sillä pihamaatani kuin pimeässä tai ainakin syvässä hämärässä.
Eino J. (maallikkona)
Rouva viettää nyt kansanomaisesti kekriä.
Se oli se satokauden viimeisten töiden jälkeinen juhla aikoinaan. Perimätiedon mukaan monet tämän loppuvuoden juhlan tavoista, kuten runsas ruokatarjoilu, pukki jne. ovat siirtyneet jouluun ja tuo vuoden päätösjuhlinta tietenkin kalenterivuoden alkuun.
Ei sitten törsätä ruoan kanssa, jotta säästyy jotain kotipihan antimia jouluunkin, mutta ONNEA kesän hyvistä töistä ja KIITOS mukavista raporteista!
Leena Raveikko
Kiitos ahkerasta seurannasta, Eino J. Tästä kekristä laskeudun kyllä arkeen, kuten esivanhempani aikanaan. Alkavat tupahommat: käsityöt, joululeipominen ja -ruuanlaitto , ehkä kirjoittaminenkin – jos Luoja suo inspiraatiolla pistää. Vaan jos ei pistä, niin hautaudun huovan alle hyvien romskujen kanssa. Luen muiden kirjoittamia.
seija sanaleikkimökistään
Lehtipuhallin on ihan hyvä kapistus järkevästi käytettynä kiveyksillä ynnä muilla rosoisilla paikoilla. Mutta kaupungin ja taloyhtiöiden pientareilla nurmikonpuhdistajat huudattavat estottomasti vempeleitään sadekelillä rehevässä heinikossa sen sijaan että tarttuisivat haravaan.
On meilläkin yleensä kerran vuodessa aikomus ostaa puhallin. Kun kaikki on haravoitu puhtaaksi, naapurin valtavan tammen lehdet viipottavat viimeisenä meidän puolellemme. Silloin aina haaveilemme lehtipuhaltimesta, jolla puhaltaisimme kaikki takaisin naapurille. Lainaisitko Leena omaasi?
Leena Raveikko
Niin, tammi ja omenapuu ovat viimeisimmät pahikset. Itse asiassa blogin teksti on hieman vanhentunut. Kauppasin puhaltimen puhaltamisen jälkeen taloyhtiölle. Siellä se on varaston hyllyllä, ei hirviäst näy käytön merkkejä. Mutta näin se on: mitä järkeä on ostaa vempainta itselleen kun tarvitsee sitä 5 min vuodessa? Ei mitään. Jos olisin malttanut odottaa viikon, olisin saanut saman puhaltimen lähes puoleen hintaan, kertoi työtoveri, jonka sain ihastumaan ideaan.