LEMPILAJINI LENTOPALLO

Nyt pistin pahan, miten lempilajini voi olla lentopallo? Eikös se ole pyöräily? Kannanhan pyöräsymbolia kaulanauhassani jatkuvasti. Laji, jota olen harrastanut siitä asti, kun 15-vuotiaana ostin ensimmäisen oman pyöräni kahden kuukauden lapsenlikkapalkallani. Poni-merkkinen pyörä maksoi 150 markkaa. Tai hiihtäminen? Laji, johon minut lapsena pakotettiin ja jota lapsuusnuoruuteni vihasin, mutta johon sytyin aikuisena kuin tuohi liekkiin.

Lentopallo alkurimmaa hyvin sanan lempilaji kanssa. Lentopallo on sitäpaitsi sosiaalisin liikuntalajini. Koulussa en siitä välittänyt, koska pallokontakti katkoi toistuvasti silloiset pitkät kynteni. En löytänyt lajia vaan laji löysi minut. Mökkikylän iloiselle pelikentälle ei voinut olla menemättä, sieltä nimittäin riemu remahteli kolmena iltana viikossa. Kesät ulkona, talvet sisäkentällä. Porukka otti minut mukaan ennakkoluulottomasti, vaikka pallo toistuvasti karkasi käsistäni sammalikkoon metsän puolelle. Otti ja opasti. Tunnen suurta kiitollisuutta porukkaamme kohtaan edelleen, yli 20 vuoden yhteisen pelirupeaman jälkeen.

Porukkamme on loistava suvaitsevaisuudessaan. Ikähaitari on kolmestakymmenestä kahdeksaankymmeneen. Välillä mukana on ollut teinejäkin, toisen/kolmannen polven pelaajia tai kesävieraita (kaukaisin Espanjasta saakka). Joku vieras on jäänyt pysyvästi, palaa viikoittain kentälle. Pelitaito on useimmilla kasvanut, liian hyvin pelaavilla se on puolestaan muokkautunut porukkaan sopivaksi. He ovat olleet loistavia pelinrakentajia, itsekäs sooloilu on karsittu kentällä ystävällisesti pois. “Passatkaa, passatkaa, vasta kolmannella yli!” kuuluu kentältä koutsin tuttu ääni tuon tuosta.

Tuskin kukaan saapuu peli-iltaan pisteiden toivossa, voitolla ei ole väliä. Kesäisin jälkipelit jatkuvat saunassa (miesten puolella) vielä pitkään ja voittajia ovat tietenkin molemmat joukkueet. Tästä pääsemmekin siihen, mikä on tälle huippuporukalle tärkeintä: yhdessäolo, huumori, ulkoilma (kesällä) ja väylä päästä kotoa pois tuulettumaan. Eräänkin iäkkään, nykyisin jo edesmenneen, pelitoverin rouva sanoi aikoinaan, että on se hyvä, että ukko käy pelaamassa, ei ole niin kärttyinenkään pelin jälkeen. Ja totta se on myös omalla kohdallani. Niin väsynyt en ole, että kentältä pois jäisin. Jos olen äkäinen, niin sinnepä häviää kiukku palloa paiskiessa ja huulta heittäessä. Jos olen iloinen, niin sitä riittää kyllä jaettavaksi muillekin. Ja itse asiassa olen kyllä aika ylpeä, jos joskus onnistun iskemään pallon kenttään ovelasti. Vielä tässä iässä.

Kommentit

  • Ari Niemeläinen

    Leena on löytänyt juuri sitä, mitä moni etsii, yhteisen joukossa harrastamisen. Kuntokin siinä hiemaan nousee. Itse aktiivisesti lentistä koko ikäni pelaanneena ja harrastaneena lopetin sen viitisen vuotta sitten lääkärin kehotuksesta. En ole vieläkään löytänyt tilalle sopivaa, vastaavaa liikuntamuotoa jonka kroppani kestäisi, lentopalloa on ikävä! Hyvä huomio tuo kiukkuisuuden katoaminen pelin tuoksinassa ja väsymyskään ei estä kentälle menoa. Yhteinen liikunnan harrastaminen on mielenterveyslääke parhaimmasta päästä!

  • Jari Holopainen

    Lentopalloa tuli nuorempana pelattua Leppävirralla paljonkin. Esimerkiksi yläasteen ja lukion urheilutunneilla sitä pelattiin usein. Helsinkiin muuton myötä oli mielenkiintoista havaita sekin, että 70- ja 80-luvuilla rakennettujen taloyhtiöiden pihasta lentopallokentän saattaa pihapiiristä vielä löytää. Nykyään niitä en ole kuullut niitä enää rakennettavan.
    Tässäkin lajissa lienee tapahtunut muodonmuutosta, ts. lentopalloa pelataan nykyään uimarantojen hietikoilla.

  • Leena Raveikko

    Todella, tätä se lentopallo on, yhdessäoloa parhaimmillaan! Ja kun eivät säännöt niin tarkkaan meidän liigatasollamme meitä sido, niin voimme kehitellä omiamme. Kesäisin meillä saa jatkaa palloa, jos sen saa vielä puusta kentälle kunniallisesti. Hirviästi on ollut yritystä!

  • Jari Holopainen

    Aikoinaan Snellman korkeakoulun savitaloprojektissa tein tuttavuutta ns. yhteisölliseen eurytmiaan. Sen harjoituksissa oivalsi nopeasti sen, että jos yhdessä halutaan tehdä jotakin, siinä ei toisten parane mennä liian nopeasti, mutta ei myöskään liian hitaasti. Riippuen aiheesta tasoerot voivat olla suuret – onhan se hienoa, jos pääsee mukaan porukkaan, jossa opitaan ja voidaan harjoitella yhdessä uusia taitoja. Semmoista huomaan kaipaavani. Nykyään tuntuu enemmän siltä, että esim. työelämässä kaikkien tulisi olla ammattilaisia, usein jopa huippu sellaisia, jotta hommiin pääsisi mukaan.

  • Leena Raveikko

    Niin, liekö tuollaista eurytmiaa oikein missään, ainakaan työelämässä. Siellä ei opetella mitään, siellä pitää kaikki jo osata. Oppirahojen ei ole aikaa työaikana. Oi niitä aikoja, kun työyhteisössämme opettelimme yhdessä mitä autismi on. Ihan käytännön tasolla. Oltiin mukana autismi-perhekursseilla ja kerran kuussa lauantaisin hoidettiin autistisia lapsia vapaaehtoistyönä, jotta vanhemmat saivat vapaapäivän – ihan vain itselleen. Tämä ehkä saattoi olla tuota mainitsemaasi yhteisöllistä eurytmiaa, Jari. Ainakin hieman valottui se, mitä se autismi on perheen arjessa.

  • Erkki Mikkola

    Lentopallo on mahtava laji ja pienen pienellä harjoittelulla saa jo hyvät pelit aikaan. Ongelma on, että jos suurimalla osalla ihmisistä ei ole minkäänlaista kokemusta lajista, niin ei päästä kunnolla pelaamaan. Lentopallo voisi olla niin paljon suositumpi harrastus, jos riittävän iso porukkaa viitsisi opetella lajin perusteet. Mutta tuo on vain valitettavan korkea kynnys monelle:
    http://www.erkkimikkola.eu/

  • porkkanan juuria

    Olet oikeassa Erkki.
    Kuntoremontissa aikoinaan Peurungalla pelasimme lentopalloa kevyellä puhallettavalla rantapallolla. Se on niin hidas, että sen saa kiinni jokainen!

Jätä kommentti

*