LUONTOVUOSI JOKA VUOSI

Nämä silkkiuikut asustelivat Päivärannan rantapöheikössä (kuva: Leena Raveikko)

Olen tämän talvettoman talven jälkeisen kevättalven aikana päässyt uskomattomille luontoretkille kotona nojatuolissani istuen. TV on näyttänyt taitavasti tehtyjä kotimaisia dokumentteja meidän omista silmää hivelevistä maisemistamme: kansallispuistoista ja saaristoista. Dokumenteissa on ihana joutilaisuuden ja kiirettömyyden tunnelma ja sitähän se luonnossa liikkuminen parhaimmillaan onkin. Metsässä ja kankailla luonto tapahtuu omaa verkkaista tai kiivasta tahtiansa, askelemme risahdukset säikäyttävät tosin arimmat eläjät pois näköpiiristämme. Saamme tehdä havaintoja silmät auki, kiinni, hitaasti hengittäen luonnon valtimolla istuen. Metsän tarina ja Järven tarina -elokuvat kruunaavat nämä dokumentit, niissä luonto vain on, omassa ylhäisessä, mutta luokseenpäästävässä yksinäisyydessään.

Näiden dokumenttien vahvuus on niiden hidastempoisuus. Useimmissä ulkomaisissa dokumenteissa toiminta on etusijalla: eläinten vauhti, saalistaminen, syöminen tai syödyksi tuleminen, luonnonvoimien myllerrys, tuhot. Kuvaustapa nopeilla väläyksillä leikkiminen, kuvakulmat mahdollisimman jykevät ja vaikuttavat. Järven tarinassa ei saalistettu, sen julmin kohtaus on se, missä saukko syö nälkäänsä kalaa jäällä istuen. Jännittävin puolestaan se, missä perhonen kiusaa saimaannorppaa sen kuonoa kiertäen. Metsän tarinassa puolestaan sain viettää metsässä kokonaisen vuodenkierron.

Nämä dokumentit ovat ilahduttaneet iäkästä äitiänikin. Hän oli nuorempana lapinhullu metsässäkulkija, raahasi sinne meidät lapsetkin puoliväksiin. Enää hän ei metsään pääse, olen iloinen, että hän voi nauttia luonnon ihmeellisyydestä omassa olohuoneessaan. Ja hän nauttiikin.

Luontovuoden lukuelämys on Anni Kytömäen Kultarinta. Kirjailija on koulutukseltaan luontokartoittaja ja osannut hyödyntää tietotaitoaan tätä proosateosta kirjoittaessaan. Kirjan lukeminen on nautinnollista kuin luonnossa kulkeminen. Pienet havainnot voi lukija nähdä itsekin, niin taitavasti ja tarkkaan osaa kirjailija ne kuvailla. Kirjan tarina ja sen ihmiset, Suomen lähihistoriakin maastoutuvat luonnon lehdille, Suomenniemen metsäisiin maisemiin aina Helsingistä Lappiin saakka.

Ihailen suunnattomasti ihmisiä, jotka tuntevat luontoa, sen kasveja ja eläimiä, jopa lintujakin. Kevään valostuessa luonnon äänivalikoima laajenee, se soi, kirkuu, kajahtelee. Voi kun tietäisin mitä nuo linnut ovat! Siellä se tinttinen taas visertelee…

Kommentit

  • Seija Hämäläinen

    Puhutaan ja lauletaan Luojan kämmenestä. Sinä löysit yhtä suuren ilmaisun “luonnon valtimolla”. Siellähän me olemme ja sen sykkeen mukaan elämme. Jokainen, vaikka emme sitä huomaisikaan. Hieno kirjoitus!

Jätä kommentti

*