60-luvulla meidän perheemme osti irtomaitoa Kansalliskaupasta Minna Canthin puiston toiselta puolen. Se oli edullisempaa kuin pullo- tai myöhemmin muovipussimaito. Irtomaitoa ostivat vain köyhät, siksi me lapset häpesimme noita meidän tehtäväksemme langenneita kauppareissuja. Juoruttiin mm. että kaupan maitotonkassa oli ollut hiirikin.

Meillä ei ollut jääkaappia, mutta viisas äitini oli hankkinut meille kolmen litran teräshinkin, jossa maito pysyi kylmänä muutaman päivän. Maito säilytettiin muiden ruokien tapaan komerossa, josta oli reikäyhteys ulos. Siis talvella kaappi oli kylmä, mutta kesällä yhtä lämmin kuin ulkoilma.

Tuo teräshinkki oli loistava keksintö. Sen kahvassa on vuosiluku 1964. Purkkimaidon yleistyttyä hinkki jäi meilläkin vaille käyttöä kaapin perukoille. Muutoissa se oli kuitenkin aina otettu mukaan.

Kun tyhjensimme edesmenneen äitimme asuntoa, minulla oli onni saada tuo hinkki itselleni. Se on nimittäin oiva juomavesiastia kesämökillä. Hinkki herättää aina positiivista huomiota mökkikylän kaivolla, tuo muistoja monen mieleen. Tänä aamuna eräs maalta lähtöisin oleva naisihminen muisteli nähneensä moisen hinkin lapsuudenkodissaan tinkimaitoa ostamaan tulleilla.

Meillä Suomessa hanasta loriseva puhdas juomavesi on itsestään selvyys, ainakin taajamissa.  Pähkäilin tätä asiaa Kirveslahden rannan matonpesupaikalla eilissäpäivänä. Pesupaikkahan oli suljettu viime kesänä, syynä oli alueen liittäminen vesijohtoverkostoon. Uskomatonta, sanokaa minulle ettei se ole totta. Nimittäin se, että tuhlaamme ja  pesemme rannassa matot nyt  juomavedellä!!! Yritin mattoja hinkatessani tutkia asiaa. Tavattoman kirkasta se vesi oli. Ja kylmää. Kylmää on kyllä järvivesikin vielä, mutta onko niin kirkasta? Vesi oli tuoksutonta. Teki mieli maistaa.

Ja maapallolla on puutetta puhtaasta vedestä. Noita hinkkejä voisi viedä Afrikkaankin, vieläköhän niitä valmistetaan…