MITEN PUKILLE KIRJOITETAAN

Hiipivätkö tontut kengät vai sukat jalassa...

Hyvä tavaton, se rävähtää taas jouluhulina päälle kaupungin keskustassa tulevana viikonloppuna! Siltä ei voi tyystin suojautua, jos aikoo olla kulturelli ja tulla hengittämään Kirjakantin sivistystä kirjastolle ja VB-keskukselle.

Oma jouluun valmistautumiseni alkaa tavallisesti joulukorttien askartelusta. Aikoinaan siihen liittyi myös se, että pojat kirjoittivat lyhyet kirjeensä Joulupukille. Olenkin tässä pähkäillyt, miten tämän perinteen on käynyt tänä päivänä. Miten lapset oikein saattavat toiveensa tiedoksi Joulupukille Korvatunturille?

Ennen posti toimi siten, että lapset kirjoittivat tai piirsivät tai leikkasivat mainoslehdistä kuvia kirjeeksi, joka kirjekuoreen taitettuna piilotettiin minne missäkin perheessä tontun haettavaksi. Meillä se pantiin rappusille maton alle. Ja aina tonttu haki, aamulla matonalus oli tyhjä.

Rakas Joulupukki, tuo sitä ja tätä. Taitaa nykyajan lapsilla jo olla kaikki sitä ja tätä. Mutta jouluna on aina lupa toivoa lisää. Miten saadaan sana lentämään Korvatunturille? Meneekö se sähköpostilla? Voidaanko olla varmoja siitä, että Korvatunturilla on edes sähköjä? Ainakin sieltä tulleet kuvat ovat hyvin retrohenkisiä kynttilöineen ja öljyvaloineen, lämpimine uuninkylkineen.

Entäs puhelimella? Tietenkin pukille voi soittaa ja kuvailla luuriin toiveensa. Mutta pitäisi olla kamerapuhelin tai älysellainen, jotta voisi tarkentaa kuvalla toivettaan. Äkkiäkö tuon käy kaupan hyllyltä nappaamassa, että tällainen. No joo, oletko varma, että myös pukilla on älypuhelin?

Miten onnistuisi pyyntöjen välitys facebookilla? Jos pyytäisin pukin liittymään kaveriksi. Silloin olisi helppo neuvotella toiveista pitkin vuotta, ei tarvitsisi hänenkään jouluksi niin paljon raahata. Ja saisivat kaveripiiriin kuuluvat vanhemmat ja mummit ja ukit tietää mitä toivon, jotta eivät vahingossa ostaisi minulle samaa, minkä pukki on jo luvannut tuoda.

Oli se vaan aikoinaan niin lystiä seurattavaa, kun omat pojat uskoivat joulupukkiin vielä toiselle kymmenelle. Ajattelin, ettei ole minun tehtäväni äitinä valistaa heitä tässä asiassa. Kun koulussa oli jo ollut maantietoa, niin nuorimainen tajusi, ettei pukki mitenkään voi koko Suomea aattoiltana matkustaa, kun Suomenmaa on niin pitkä. “Mutta meillä on pukin kanssa sellainen sopimus, että hän hoitaa Lapin läänin ja tulee sitten suoraan meille,” sanoin ja selitys kelpasi vielä sinä jouluna.

Mutta taisi usko olla jo mennyt silloin, kun tämä viimeinen pukille osoitettu kirje kirjoitettiin: “Hyvä joulupukki. Jos sinun on vaikea toteuttaa toiveita jotka eivät maksa mitään, niin toivon sinulta nyt minulle ja veljelleni lapsilisistämme 400 markkaa. Äidille jäisi vielä 300 markkaa. (lapsilistä kahdelta lapselta 1100 markkaa).”

No, joka tapauksessa Joulupukki on jouluna, uskoipa häneen tai ei. Sillä ei voi väittää olevansa uskomatta sellaiseen, jota ei ole, eikö vaan?

Jätä kommentti

*