Neliön nurkissa

Neliössä voi olla neljä ahdistavaa nurkkaa (kuva:leenaraveikko)

Katsoin ruotsalaisen elokuvan Square ja hämmennyin. Pimeässä elokuvateatterissa koin olevani ahdistettuna neliön nurkkaan, jossa minua pidettiin piinaavan kauan. Elokuvan Neliössähän piti itse asiassa olla hyvä olla ja sen sisällä kaikkien samanarvoisia. Mutta minua neliössä ahdisti. Siellä vallitsi epämiellyttävä kaaos. Ja kaaos kaaoksen perään.

Elokuvan juoni oli hajanainen. Se koostui erillisistä, melko irrationaalisista palasista. Elokuva oli lisäksi tavattoman pitkä (2½ tuntia). Eikö ollut varaa palkata leikkaajaa vai kärsikö hän uniapneasta? Olisin itse leikannut elokuvasta tunnin pois. Siten se olisi ollut tiiviimpi, tarina ehjempi. Piinaavuus olisi varmasti jäänyt talteen.

Oli hyvä, että Olli-Matti Oinonen kirjoitti elokuvan katekismuksen perjantain (17.11.2017) Savon Sanomiin. Palasin hänen kirjoitukseensa nähtyäni elokuvan, ymmärsin näkemääni hiukan paremmin. Kiitos siitä.

Elokuvien ja teatterikappaleiden ongelmana on se, että mitä teet, jos pitkästyt tai putoat kärryltä. Kampeatko tuolirivin keskeltä itsesi ulos kesken näytöksen? Aika rohkeaa, varsinkin teatterissa. Onneksi ainakin Kuopion kaupunginteatterin isolla näyttämöllä on hyvät niskanojalliset tuolit, niissä voi rauhassa nukahtaa. Kuvakukossakin voi, mutta niska kipeytyy kun pää retkahtelee. Vieressäni istunut nainen näytti askartelevan älypuhelimensa kanssa. Aivan, sitähän voi tehdä missä hyvänsä.

Kirjojen kanssa on paljon helpompaa. Jos ei kiinnosta, voi kirjan jättää kesken (erään äidinkielen opettajan mukaan päätöksen voi tehdä luettuaan 30 sivua, kyllä siinä vaiheessa tarinan pitäisi jo alkaa vetää mukaansa). Kirjan voi palauttaa selityksittä kirjastoon tai viedä kierrätykseen. Tiliä ei tarvitse tehdä. Eihän sitä usein muista kirjan nimeäkään, saatikka sitten kirjailijaa.

Mutta Square on ehdottomasti hyvä elokuva. Se on vaativa elokuva. Kantaa ottava elokuva. Missä menevät suvaitsevaisuutemme rajat? Minne itse asetun suvaitsevaisuudessani katsoessani elokuvaa? Minä huomasin olevani suvaitsematon huomattavasti varhaisemmassa vaiheessa kuin elokuvan ohjaaja Ruben Östsund tai sen käsikirjoittaja. Ehkä se oli elokuvan tarkoituskin. Siinä se onnistui hyvin.

Jätä kommentti

*