Olen aloittanut omenalihavoitumisen. Omenoita kellistelee makeantuoksuisena mattona maassa ja puussa, on sekä räksien aloittamia terävine nokanjälkineen että jäniksenkalttamia karoja, on matosia, mätisiä, rupisia, mähösiä (uusi lajike!). Ja aivan sattumalta jokunen tervekin yksilö siellä seassa. Olen säilönyt noita pyöreitä palleroita sankosotalla yömyöhään mehustamalla, hilloamalla ja kuivaamalla. Ja luoja paratkoon syönyt.

Olen syönyt niitä raakana, uunissa paistettuina, piirakassa ja ilman. Olen huomannut, että äklö olo alkaa siinä 15-20 omenan päiväkiintiön tienoilla. Omenalihavuuskin lienee jo alkanut. Toivon, että se alkaa nilkoista ja jalkateristä, sillä sieltä olen ohuimmillani.

Omenaposki. Tulee mieleen lapsi pakkasenpuremine poskineen. Tai mummo, jolla on pienet pyöreät lasit kahden punakan posken päällä. Ehkä mummolla ja omenalla on joku yhtymäkohta, koska molempien viittomamerkit huidotaan posken tuntumassa. Poskeen viitotaan myös kiltti. No, mummothan ovat aina kilttejä. Tai useimmiten. En tarkoita sitä mummopyöveliä, joka murhasi naapureitaan urakalla. Tai ehkä hän kuitenkin oli niin kiltinmaineessa, ettei kukaan osannut epäillä.

Omena päivässä pitää lääkärin loitolla, meillä ja muualla. Mutta eipä pitänyt päivänä muutamana tämä sanonta paikkaansa. Olin juuri jälttänyt omenan karaansa saakka, kun kahvihuoneeseen kurkisti lääkäri valkoisessa takissaan. Lie kulkenut sokeana makean omenantuoksun perässä.

Mutta omenalihavoitumista aion harrastaa tyytyväisenä taas tänään. Oikein hekumoin ajatuksesta, että jälleen työnnän uuniin porattuja omenia siirapilla voideltuina. Päälle jäätelöä. Nam.