Lapsena meille uskoteltiin, että jos lapiolla kaivat riittävän syvän kuopan, ulottuu se Kiinaan. Mutta eihän se niin ole, taas yksi lapsuuden uskomus tuli kumottua. Kuoppa päätyy nimittäin Uuteen Seelantiin, melko tarkalleen. Ainakin sen maapallon mukaan, jota käsissäni pyörittelin.

Pitkäaikainen haaveeni päästä tuonne maapallon toiselle puolen toteutui. Olinhan kuullut niin paljon hehkuttelua ja ylistystä tuosta Etelämeren saarivaltiosta, niin kaunista siellä on että AH! Kukaan siellä vieraillut ei ilmaissut poikkitelaista sanaa siitä millaista siellä oikeasti on. Ainoa kuulemani kritiikki oli, että matka sinne on pitkä.

Olisi pitänyt sanoa: helvetin, tappavan kärsimyspitkä. Odottelu lentokentillä, ylimääräiset poikkeamiset mukaanluettuina, käppyrässä istuminen ahtaassa penkissä toista vuorokautta yhteen soittoon (paluumatka kesti muutamaa tuntia vaille 2 vrk ilman väliyöpymistä) . Että osaa ihmislapsi tulla kipeäksi: rankaa pakottaa, jalat turpoavat lentosukista huolimatta, jalottelumahdollisuuksia ei juurikaan ole ahtailla käytävillä, joilla lentoemot työntelivät edes takaisin isoja kärrejään, vessajono soi ainoan järjellisen seisomatauon. Menomatkaan tuli mutka syklonin vuoksi, piti yöpyä Australiassa, jonne ei ollut mitään aikomusta mennä, silti viisumit piti hakea.

No, mutta kyllähän sitä perille pääsee, kun omaa riittävästi kärsivällisyyttä. Matkaohjelman teema oli: pyöräilyä ja patikointia Uudessa Seelannissa. Sehän minut sytytti. Mutta reilun kahden viikon matkassa noita aktiviteetteja oli vain kuutena päivänä. Muu aika kului ”tavallisessa turistitouhussa” sisältäen mm. suurkaupunkeihin tutustumista: Doha Qatarissa menomatkalla ja Auckland perillä. Suurkaupungeissa ei ole mitään kiinnostavaa, vain katuja, hienoja autoja, korkeita rakennuksia.

Päivien kuluessa minulle selvisi, että taas löytyi yksi maankolkka, jonka valkoinen ihminen on tuhonnut ja tehnyt mieleisekseen. Etelä-Amerikassa konkvistadorit kävivät valloittamassa maat, alistamassa alkuperäisväestön ja ryöväämässä kullan kirkkojensa koristeiksi. Uudessa Seelannissa oli vihreätä kultaa, metsää niityiksi hakattavaksi vuori, laakso toisensa perään. Maata asuttaneet maorit osasivat elää luonnon kanssa sovussa sitä tuhoamatta, valkoinen ihminen ei, vaan teki saavuttuaan vajaa 200 vuotta sitten saarivaltiosta laidunniittyä lampailleen ja lehmilleen. Siellä niitä meidänkin pääsiäispöydissämme olevia lampaanviuluja tepasteli rinteillä heinää nyhtämässä. Ei siinä kaikki, valkoinen ihminen toi koti-ikäväänsä taltuttamaan mukanaan kasveja ja eläimiä, jotka eivät sikäläiseen luontoon kuulu. Nisäkkäitähän ei Uudessa Seelannissa ollut, ei kettuja, ei rottia, ei kissoja. Viimeksi mainitut ovat siellä petoja, jotka muiden petojen tavoin pyydystävät mm. lentokyvyttömiä alkuperäislintuja. Jotkut ovat jo kuolleet sukupuuttoon, mutta esim. kiiwiä yritetään pelastaa rakentamalla loukkuja pikkupedoille.

Britit ja amerikkalaiset toivat mukanaan kielen lisäksi oman kulttuurinsa. Ruoka on kuuluisaa brittiläistä keittiötä (fish and chips), rasvaisen epäterveellistä. Kansa on lihonut. Arvelen, että se on tässä tilastossa kärkipäässä USA:n ja Mexikon jälkeen. Kylillä ja kaupungeilla on samoja nimiä kuin brittiläistä karttaa katsoisi, ei siis minkäänlaista luovuutta!

Mutta onhan siellä luonto (se jäljelle jäänyt) kaunis ja eksoottinen: tulivuoria, geysirejä, kuplivia mutalammikoita, sammaloitunutta hämäräntiheää metsää outoine puineen ja liaaneineen, jättimäisine saniaisineen kaskaiden jatkuvan korviahuumaavan sirityksen säestyksellä. Syklonin aiheuttamia tuhoja näkyi siellä täällä (sortuneita rinteitä, kaatunutta metsää). Uusseelantilaiseen arkeen ja elämään kuuluu se, että maa järisee tuon tuosta (only shakes), vuorovesivaihtelukin on 3 metriä, joten rannatkin elävät kaiken aikaa. Siihen on totuttu.

Mielenkiintoinen maa on kuitenkin tuo Uusi Seelanti. Kiitettävästi siellä kohotetaan maorikulttuurin ja maorien asemaa, kadutkin on nimetty ensin maoriksi sitten vasta englanniksi. Ja ihmiset ovat ystävällisiä, AH! niin ystävällisiä. Mutta ei se onnela ole. Sekään. Työttömyyden ja työvoimapulan keskellä kamppaillaan sielläkin.