ORAVA- JA VOIKUKKASOTA

siviiliuhri oravasodassa, kuollut liikenteessä (kuva: leenaraveikko)

Muistan vielä poikien kesämelskeen, jossa he leikkivät sotaa mäiskimällä kepillä horsmikkoa. Vihollista kaatui ja pojat olivat tietenkin voittajia. Tänä päivänä taistelen todellista sotaa voikukkia vastaan. Noita luoja luomia aurinkopalleroisia on vihreä nurmikko keltaisenaan, kohta hahtuvapallomerenä. Aseeni on pieni, mutta tehokas. Voikukka juurineen irti synnyinsijoiltaan, henki pois ja kompostiin. Ja toinen. Ja viides sankollinen. Juoksen selkä luokilla polvet koukussa nurmikkoa eläimellinen kiilto silmissäni tappamassa noita viheliäitä nurmikonpilaajia. Tuolla ja tuolla! Sadistisesti napsautan juuren poikki: siitäs sait! Senkin kelmi! Keltapallot löytyvät helposti, nuppuja saa tähyillä tarkemmin. Niitä onkin enemmän, osa vielä maan uumenissa.

Pidän tauon ja käyn oikaisemassa selkääni ja siemaisemassa vettä. Juotava se on sodassakin. Kun palaan, näen uusia kukkaan puhjenneita vihollisia. Tämä sota ei pääty koskaan. Historia muistaa jonkun, joka kesti 30 vuotta. Ettei se vaan ollut voikukkasota!

Toista taistelua käyn minä vastaan oravat. Ne roistot kun ovat löytäneet katon rakosista sopivan, josta juuri ja juuri mahtuvat ahtautumaan vintille, jossa aloittavat temmeltämisen aamuyöstä klo 4.30. Alapuolella ei sen jälkeen nuku kukaan! Etsivät sieltä eristysvillaa pesäänsä noille inhottavannäköisille terävähampaisille jälkeläisilleen. Katiskaverkkoa vain, sanoi ystävä. Kaupastahan sitä saa ja helppo levittää. Kaupasta sai, mutta helppoudesta olen eri mieltä. Siinä meni tunti poikineen, kun hypimme pöllyävien villojen päällä verkon kanssa. Onneksi oli tehokas niittipyssy aseena. Illalla nenän kalvot olivat verillä ja korvistakin yskitti pölyä. Kaaduin tappoväsyneenä makuulle. Aamuyöstä heräsin rapinaan, juuri sellaista ääntä synnyttävät pienet käpäläkynnet verkkoa raapiessaan. Tarkastusreissu paljasti, että verkkojen päällä on nöyhtäpalloja. Jostain on siis kuitenkin päästy läpi. Senkin ryökäleet! Hermo siinä meni!

Taistelu jatkuu molemmilla rintamilla. On varmaan asemasotavaihe, tantereet selvillä, vihollinen paikallistettu. Vaikka kuinka kauniita sanoja Aleksis Kivi oravalauluunsa runoilikin, en pysty niihin tykästymään. Ovat pikkuhirviöitä nuo viuhkahännät, röyhkeitä ja ahneita. Henki pois. Kuulin jonkun virittäneen suutuspäissään niille rotanräpsyjä. En ihmettele yhtään. Hermot on riekaleina! Olen valmis kokeilemaan jousipyssyäkin. Eikös jossain ole harjoitteluratakin…

Arvoisat viholliseni, sillä eläviä olentojahan olette kuitenkin: voikukat ja oravat, eikö pidettäisi aselepo edes juhannuksena?

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Jos voikukkia olisi saatavana vain ostamalla, haluaisimme ehdottomasti noita kultapalleroita puutarhaamme.
    Oravista en pidä asumusten lähellä. Naapuri joutui tekemään niiden tuhotöiden takia remonttia parina vuotena. Lisäksi olen nähnyt niiden härkkivän linnunpesillä. Pysykööt ilkiöt metsässä!

  • Leena Raveikko

    Niin. Ja ennen muinoin maksettiin oravannahoilla. Jos moinen olisi käytäntö edelleen, pitäisi mielipide noista hirviöistä muuttaa. Ei haitaksi luonnon tasapaino järkkyä, jos nuo otukset sukupuuttoon kuolisivat. (Jousipyssy on vielä hankkimatta)

Jätä kommentti

*