Talvipyöräilyssä on hohtoa. Aamulla pukeminen: monta kerrosta pyllynvarsiin (sanonta lainattu lapsen suusta), pusero, villapaita ja toppatakki. Sukkia muutamaan kerrokseen varpaisiin, kengät hetkeksi uuniin lämpiämään. Miehen isot lainarukkaset ja lapaset sisälle. Kypärämyssy, pipo ja pyöräkypärä. Siis pino hattuja päähän. Pipon päälle otsalamppu, naaman eteen kaulahuivi ja loppukoristukseksi tosi näkyvät hehkuolkaimet.

Ja menoksi. Pyöräni on punaiseksi maalattu Leppäkerttu mustine pilkkuineen. Vanha mummonpyörä ilman ensimmäistäkään vaihdetta ja käsijarrua. Luotettava. Kahdeksan kilometrin työmatka alkaa sujuvasti, mitä nyt Leppäkerttu hieman valittaa ja jäykistelee. Naapurin aamukusella oleva koira älähtää haukkumaan peitettyä naamatauluani. Leppäkerttu rullaa alamäet kohtalaisesti, tasaisella poljettava niin, että vatsalihaksissa tuntuu. Ylämäet työnnettävä. Sormet pysyvät onneksi lämpiminä lapasrukkasissa.

Särkiniemen kohdalla alkavat varpaat jäätyä. Marketin seinän mittarin numero 8 näyttää juuttuneen paikalleen: aika 7.38 (pahus, olen myöhässä!), asteet: 28 miinusta. Hengityshuuru on kerrostunut kaulahuiviin, silmäripsiin, kulmakarvoihin, pipon reunaan. Näytän Huippuvuorten jäätutkijalta. Hiki virtaa rintojen alta, pitkin selkärankaa.

Viimeisessä ylämäessä Savilahdessa hyppään polkimilta työntämään Leppäkerttua. Varpaita särkee, kävellessä ne saavat pientä taivuttelua. Hengästyttää. Huurukerrokset kasvavat pään suojustimissa. Liikennevaloissa nainen sanoo: Sulla on hienot ripset. Kerrankin! Hieman etuajassa ylitän tien valojen vasta harkitessa vihreää. Autoilijat ymmärtävät liikkuvaa vaatepinoa, antavat kohteliaasti tietä, säälivät. Heilautan lapasrukkastani.

Pukukopilla saan ansaitsemaani ihailua ja ihmettelyä. Lämpimässä suihkussa varpaatkin sulavat. Päivä voi alkaa. Työtoveri kertoo, että auto ei meinannut käynnistyä. Talvipyöräilyssä on hohtoa.