Pistäydyin viikko sitten Montenegrossa, tuossa piskuisessa Inarin kunnan kokoisessa Balkanin valtiossa. Vuoristoinen maa on yhtä huippua, sekä konkreettisesti että symbolisesti: serpentiiniteiden kuvioittamat asumattomat vuorten kyljet, puustosta paljaat huiput, alarinteiden mänty- ja pyökkimetsät, syklaamien levittäytyminen lehtoihin ja yrttien (minttu, salvia, timjami) syksyinen tuoksu. Yhtä lailla elämyksiä antoi Skadarjäven kansallispuisto. Ruovikkoisella järvellä, Balkanin suurimmalla, bongasin mm. kuningaskalastajan, jalohaikaroita, nokikanoja ja ruskosuohaukkoja.

Patikoiminen vanhoilla Itävalta-Unkarin aikaisilla linnakkeiden huoltopoluilla vuoria ylös ja alas on ruumista ja mieltä eheyttävä kokemus. Matkailu siellä on vielä sen verran uutta, että polut ovat huonosti merkittyjä ja paikon karhunvattujen valtaamia, risut raapivat kinttuja kulkiessa. Viidakkoveitsi olisi ollut tarpeen! Omatoimimatkailijoilla ei ole poluille vielä asiaa. Ihmiset puolestaan ovat täysin palkein palvelualttiita. Hymyssäsuin. Asukasluvultaan vain hieman Helsinkiä suurempi valtio saa tulonsa n. 80%:sesti palvelualoilta, turismin osuus on merkittävä. Siinä sulaa jo paatuneinkin matkailija, kun häntä palvellaan aidosti ystävällisesti.

Toivotan pienen Montenegron sydämellisesti tervetulleeksi EU:hun. Kansojen liitto saa porukkaansa timantin, henkeäsalpaavan kauniin maan pitkänhuiskeine kansalaisineen, palasen vuoria, taivasta ja Adrianmeren aaltoja. Eurohoan siellä on kuin ennakoivasti jo käytössä, peruja ystävyydestä Saksan kanssa.

Mutta on täydellisyydessä särökin, kuten olla täytyy. Muutenhan jumalat suuttuvat. Montenegron särö on Kotorin maailmanperintölahden rannalle tunkevat viiden anttilan kokoiset risteilijät, jotka purkavat kauas kaikuvin kuulutuksin matkustajansa Kotorin vanhaan kaupunkiin ostamaan ei-mitään, ottamaan ainoastaan kuvia itsestään Unescon suojelukohteessa. Jättämättä kaupunkiin senttiäkään. Ostaisivat edes kioskista jäätelöä, sillä niin hyvää ei saa missään muualla!