PIMEÄÄ VALOA

Lainaan otsikon professori Antero Takalolta, jota kuuntelin viime lauantaina Kuopion kirjastolla. Kuuntelin ja henkeäni pidättäen katselin maagisia valokuvia kaamoksen kuunvalosta Lapista ja muista asumattomista maisemista. Muutama kuva oli otettu täysin pimeässä ja niitä oli valotettu jopa 20 minuuttia! Pimeyskin muuttuu valoksi tuossa ajassa. Tosin valokuvaaja voi päästä hengestään odottaessaan hangessa kovassa pakkasessa hypotermian rajoilla sopivaa laukaisuhetkeä. Moisia mielenmaiseman kuvia ei joka kameralla otetakaan!

Valon merkitys korostuu pimeässä, tässä kellarimaisessa loka-marraskuun ajassa, jolloin lumi on vasta lupaus. Tämä on upea aikaa! Aamuisin ihailen keltaisia dickensmäisiä katuvaloja, kotien keittiöitä ikkunoiden takaa, autojen lähestyviä kirkkaita ja pakenevia punaisia valoja. Poissa on kesän yltäkylläinen häikäisevä valonrunsaus, jäljellä pienet, ihmisen tuottamat valotuikut pimeyttä halkaisemaan. Illansuussa puhkon kynttilöin kotini pimeyteen tunnelmaa, miten vähällä valolla sitä pärjääkään! Ajatukset kulkevat pimeässä supsikkaasti, musiikin sanat liukuvat tajuntaan, rentous on käsin kosketeltavaa. (Ystävä koki ei-pärjäävänsä tällaisessa pimeydessä ja riensi ostattelemaan kirkasvalolamppua.)

Pimeyttä voi valaista myös huumorilla. Sellaisena toimivat hyvät kirjat (joiden lukemiseen tosin tarvitaan jonkin verran valoa, kiitos Edisonin). Hotakaisen uusin, Henkireikä, on niin vinoa mustaa huumoria, että valkenee pimeyskin nauraessa. Samoin teki Boylen Leijuva poika, humoristinen pakkaus erilaisuuden suurenmoisuutta. Molemmissa kirjoissa oli keveyttä ja syvyyttä ja sellaista valoa, että lokakuukin tuntui juhlavalle, värikkäälle teatterille. Sellaiselle, jossa mielikuvitus tanssii rajoitta.

Onhan valo toki usein tarpeellinen. Varsinkin pyörässä. Lamppu ei palanutkaan enää kesän jälkeen. Hittolainen. Oi toiminut moitteettomasti jo yli 10 vuotta. No, käytin viime viikon ainoan lomapäiväni etsimällä uutta poltinta. Oli muuten työmaata! Poltin löytyi viimein sähköliikkeestä ja miesvoimalla saimme sen väännettyä lampun sisään. Koikeiltaessa valo paloi kirkkaasti kuin kointähti. Mutta aamulla töihin lähtiessäni valo oli jälleen mykkä.

Pimeät pyöräilijät ovat nimittäin pimeyden paholaisia ja autoilijan ahdistus. Sitä kuvittelee näkyvänsä, kun itse näkee eteenpäin. Mutta ratin takaa pimeydessä liikkuvan havaitseminen on lähes mahdotonta. Monta kertaa on oltu läheltä piti -tilanteessa, sekä ratissa että pyörän päällä istuessani. Ratissa säikähdys on vain monin verroin suurempi.

Kommentit

  • Leena Juutilainen

    Taitaa lokistin kynä luistaa paremmin näin pimeän aikaan!

Jätä kommentti

*