PUKIN KAAMOSMASENNUS 2. osa

Hiiriä hangilla, tonttuja kuusen takana (kuva: leenaraveikko)

(jatkuu)

Savoon saapuessaan pukki on jo täpinöissään ja löytänyt joulumielensä. Iisalmeen hän jättää pari pakettia, anarkistinen kun nyt vielä on, niin ihan summassa ja mutikassa. Ei huomaa, että toinen jää ongelmajäteasemalle ja toinen vuokra-asuntotoimistoon.

Kuopiossa pukki on jo hurmiossa. Lauleskelee vanhoja kunnon kulkusia jäätyneitten partakarvojensa takaa ja lyö huopikkaalla tahtia reen laitaan. Porojen hengitys vinkuu kovan juoksemisen jälkeen. On aika pysähtyä. Pukki jarruttaa keskelle kaupunkia tyhjälle torille. Havunneulaskasat kertovat hyvin sujuneesta kuusikauppasesongista, pakkanen on teljennyt ihmiset illankähmässä sisälle. Pukin hengitys huuruaa, on nälkäkin. Muorin laittamat eväät on syöty jo Taivalkoskella. Ihmeellinen hiljaisuus, kauppojen ikkunatkin pimeitä. Pukki hurauttaa yksisuuntaista Kauppakatua alas satamaan, vastaantulijoita ei ole. Pari kollegaa hoipperehtii alas samaista katua.

Ovimestari avaa oven jälleen. Taas yksi punatakki pyrkimässä sisälle. Tämä tosin ei ole niin juovuksissa kuin seitsemän edellistä ja tämä väittää itseään aidoksi. Kuten kaikki muutkin. Toivoen siten saavansa ilmaisen kierroksen. Mutta ovimestari tuntee tyypit. Tosin tällä viimeksitulleella on oudohko murre. Heittää h:ta sinne tänne sanojen sekaan. Viimeksitullut tilaa muikut hovimestarin suosituksesta. Ravintolassa viriää yhteislaulu: Soihdut sammuu. Kahdessa pöydässä on punainen tonttulakki sammunut muikkulautasen viereen. Pukki hymyilee, hän kokee tulleensa melkein kotiin.

Äkkiä pukki hieraisee silmiään. Siinä hänen edessään olevalla lautasella perunamuussikeon päällä liikkuu jotain vihreää. Pukki panee lukulasit päähänsä nähdäkseen paremmin. Siinä istuu vihaisen näköinen pieni olento lehtiin pukeutuneena. Tietenkin pukki tuntee kaverin, Peter Panhan se siinä. Se, joka ei koskaan halunnut kasvaa isoksi ja joka etsi kyltymättä äitiä itselleen.

– Mitä sinä täällä teet? kysyi Peter vihaisena.

– Jouluisella kierroksellahan minä. Kai sinä tarinani tunnet. Enhän minä muuten täällä etelässä.

– Niin mutta miksi täällä Sampossa? Mitä siitä tulisi, jos Prinsessa Ruusunen ei unta saisi, noita Hannun ja Kertun söisi, minä äidin löytäisin ja sinä täällä aattoiltasi istuisit. Ei siitä mitään tulisi, vain suuri suru.

Pukki mietti Peterin sanoja. Perunamuussi alkoi pyöriä suussa samaan tapaan kuin muorin riisipuuro aamupäivällä.

Niin kai se on. Kaikella on paikkansa. Peterillä Mikä-mikä -maansa ikuisena lapsena, minulla aattoiltana ikuisena lasten vieraana. Yhtäkkiä pukille tuli kova ikävä joulupukki-laulua, jota hän ei ollut kuullut tänään vielä kertaakaan, vaikka aattoilta oli jo ehtymässä. Hän jätti muikut syömättä, veti punaisen lakin korvilleen ja työntäytyi huuruiseen pakkaseen. Avasi ensin näkemänsä kerrostalon alaoven, hurautti hissillä ylimpään kerrokseen ja aloitti urakkansa. Jo ensimmäisessä olohuoneessa hän sai kuulla kaipaamansa laulun alusta loppuun. Lapset tosin jo hieroivat unisia silmiään. Pukin silmänurkka kostui ja hän polki huopasellaan tahtia ja muisti oman soolo-osansa hyvin. Nuotinkaan värähtämättä.

(Tämä tarina on ihan totta, vaikka taannoin levisi skeptistä postia netissä, että muka voidaan tieteellisesti todistaa, ettei Joulupukkia ole olemassa. Rauhallista sadunomaista joulua kaikille!)

Kommentit

  • seija sanaleikkimökistään

    Olipa hyvä juttu, jonka mukana sai seurata pukin harha-askeleita. Näitähän sattuu kaikille, välillä eksyy omasta roolistaan ja yrittää jotain turhaa muutosta. Onneksi pukki löysi oman totuutensa hukattuaan sen hetkeksi kuin pulkasta pudonneen paketin lumihangesta. Toivottavasti hän jaksaa jatkaa vaativassa tehtävässään.

  • Leena Raveikko

    Taas se nähtiin, että jaksaa. Mistä mättää pukki itseensä puhtia, elämän eliksiiriä, lapsekkuutta ja huumoria. Näitä tarvitsisimme näinä hankalina aikoina. Niitä paketteihin ja kuusien alle!

Jätä kommentti

*