Tässä helvetillisessä maailmantilanteessa muistui mieleeni ukranalainen kansansatu, joka kuului jälkikasvuni lempivalikoimaan jossain vaiheessa.

Sadussa ukko pudottaa metsällä ollessaan rukkasen ja siihen ahtautuu asumaan metsänelävä toisensa jälkeen. Kohteliaasti kysyvät vuorollaan: Saanko tulla asumaan. Aina saa. Rukkanen jo natisee liitoksissaan, kun ukko huomaa pudottaneensa rukkasen. Koira avustaa etsimisessä. Ja kyllähän koira rukkasen löytää ja äityy haukkumaan, kun se liikkuu. Ja siitäkös elukat pelästyvät ja säntäilevät kuka minnekin pakoon.

Tuntuu siltä, kun tuo satu olisi nyt kylmää todellisuutta. Ukraina-merkkiseen rukkaseen tunkee vieraita (kutsumattomia sotilasasuisia naapureita) niin että se ratkeilee jo pahan kerran. Tosin käytöstavat vierailta puuttuvat, kukaan ei kysy lupaa tulla. Eivätkä barbaarit ole kuulleet, että sekä kala että vieraat alkavat haista kolmessa päivässä. Saati kuukaudessa. Rukkasen omistaja ei halua haastaa riitaa, mutta ei tykkää siitä, että tällä tavalla tunkeudutaan. Pakostakin sieppaa. Nyt hän jo murahtelee hieman. Mieluummin juttelisi vieraiden kanssa että onko pakko tulla. Kokeilee hauiksiaan että olisiko niillä mahdollista ajaa tunkeilija pois. Olisi, mutta kun hän ei tykkää lainkaan tapella.

Nyt tarvitaan vain koira, joka ärähtäisi kunnolla, niin että vierailta menisi huonot housuun ja vieraiden isäntä näkisi parhaaksi kutsua omansa kotiin. Ja pysymään siellä, sillä Uralin takana aroa riittää. Ei tarvitsisi ahtaaseen rukkaseen itseään tunkea.

Kansasaduissa on yleensä opetus. Paha saa palkkansa. Alkuperäisessä Rukkasessa ei ollut sen kummempaa opetusta, mutta aina se on pieniä ipanoita kiehtonut. Minuakin. Mutta tähän 2022- vuoden Rukkastarinaan toivon hartaasti kunnon opetusta, sille pahalle.

Areenassa on muuten katsottavissa mainio sarja: Kansan palvelija. Se valottaa Ukraina-rukkasen isännän hyvää huumorintajua ja leppoisuutta. Suosittelen.