Lähes poikkeuksetta sarjakuva Viivi ja Wagner aiheuttaa minussa ärtymystä ja halua ryhtyä vastahyökkäykseen. Wagnerhan on sovinistisika, paitsi olemukseltaan, myös ajatusmaailmaltaan. Viivi puolestaan kaiken sietävä ja anteeksiantava nöyrä marttyyrivaimo. Sarjakuva on suosittu, siitä päätellen, että sitä julkaistaan useassa sanomalehdessä. Ihmettelen, kun samalla pohdin sitä, millaisia roolimalleja se lapsille ja nuorille näyttää.

Haluaisin useimmiten saksia pois viimeisen kuvan ja piirtää tilalle uuden. Sellaisen, jossa Viivi vihdoin ottaa itseään niskasta kiinni eikä enää siedä Wagnerin yksinkertaista sikailua. Jossa hän avaa laajan sanavarastonsa tai ottaa ja – vihdoin – lähtee. Jättää Wagnerin makaamaan läävässään. Eihän se repsukka osaa edes siivota, saati laittaa ruokaa.

Ehkäpä sarjakuvan suosio piilee siinä, että meissä jokaisessa asuu pieni Viivi ja Wagner. Haluaisimme sanoa töräyttää suoraan mitä ajattelemme, kuten Wagner tekee, silloin kun koemme asioita hankalaksi tai emme niitä ymmärrä, tai emme viitsi tai mistä syystä milloinkin. Mutta meitä on opetettu nielemään ilkeydet ja kääntämään toinenkin poski. Joskus siitä on hyötyäkin. Mutta en ymmärrä mitä hyötyä siitä Viiville on, joka jatkuvasti kääntää sen toisen posken. Poskia tuntuu riittävän. Eikä Wagnerin reagointi näytä jättävän häneen kolhuja tai haavoja. Eikä tämän jatkuessa Wagner ikinä muutu. Ja sitä paitsi Viivi selvästi rakastaa tuota omaa räävitöntä sikaansa.

Pohdin tuota sarjakuvaa näin pääsiäisen aikaan. Nimittäin anteeksi antamisen näkökulmasta. Kuuluuhan se pääsiäisen olemukseen kristillisessäkin mielessä. Helpottaa kun saa annettua anteeksi, eikä kanna kaunalastia loppuelämäänsä. Mutta kyllä minä silti toivon, että Wagner joskus oppisi käyttäytymään kunnolla. Heh, mitähän tapahtuisi, jos roolit kääntyisivät päinvastaisiksi?

Taidan olla ainoa, jota sarjakuva risoo.