On joulupäivä, lammen lenkillä vastaan tulee vain koiraihmisiä, hentoa rännänsekaista hilettä valuu harteille taivaalta. Rauhallista, niin rauhallista. Radiosuomen kanavalla puhutaan parhaillaan siitä, miten joulu on perhesuhteiden peili.
Me ihmiset olemme usein raadollisen itsekeskeisiä, riiteleviä ja pahansuopia. Mikä meidän on? Tytär vihoittelee äidilleen, tekee pahaa seurata sivusta kun yhteydenpitoa ei ole puolin eikä toisin. Toinen isänsä uudelle kumppanille, kolmas naapurille, jolle kääntää selkänsä kohdattaessa. Monesti tylyyden takana on vähäpätöinen asia, ehkä väärinkäsitys, jota ei ole vaivauduttu oikaisemaan.
Muistan joulun pari kymmentä vuotta sitten. Noin kymmenvuotias kuopukseni oli temputellut pari kuukautta aikaisemmin mummin kanssa tehdyllä yhteisellä matkalla. Ehdotin pojalle yhteistä käyntiä mummin luona ja anteeksipyynnön esittämistä. Ihmettelin, kun poika siihen niin nöyrästi suostui. Mummin ovella poika sitten asiansa esitti tapansa mukaan niin lyhyesti kuin osasi. Ilmi kävi kuitenkin selvästi, että hän oli aidosti pahoillaan.
Vuosia myöhemmin kerran keskustellessamme jostain varmaankin hieman syvällisemmästä mummi sanoi olleensa tuolloin erittäin onnellinen. Niin onnellinen, että kuolemalle olisi ollut paras hetki hakea hänet juuri silloin. Hän olisi kuollut onnellisena.
Minulle tuo oli yllätys. Olin pitänyt tuota ovenkolkutusta vain pienenä sovinnoneleenä, mutta en arvannut lainkaan kuinka suuri merkitys sillä oli mummille ollut.
Samaa palloa tallaamme, me kaikki sukulaisinemme, naapureinemme, työtovereinemme. Kaikkia meidän ei tarvitse rakastaa, mutta hyvä olisi jos tulisimme toimeen keskenämme. Hyvät sanat ja tervehtiminen eivät maksa mitään. Sovinnoneleestä saavat iloa molemmat, sekä sen antaja että saaja. On se kummallista, sillä harvat kumuloivasti iloa tuottavat asiat ovat näin ilmaisia.
Seija hämäläinen
Tämä viisas teksti saisi olla ylimmäisenä ympäri vuoden. Minkähän ihmeen takia kielteisiin tunteisiin juututaan ja jumitutaan vaikka vuosikymmeniksi? Miksi ei tehdä samoin myönteisten asioiden kanssa? Hieno kirjoitus!
Leena Raveikko
Kirjoituksen hienoudesta niinkään tiedä, mutta miten se onkaan niin, että ilkeät sanat ja suivaannuttavat teot jättävät moneen ihmiseen ikiaikaisen merkkinsä, joita ei halutakaan pois pestä. Minen viitsisi. Ihan siinä itsensä ja oman elämänsä myrkyttää. Vapaaehtoisesti vielä. Jos asian käsitteleminen on mahdotonta, sovinnon rakentaminen liikaa pyydetty, voisi ainakin yrittää kohteliaisuutta harjoitella, jos samaa ilmatilaa joutuu hengittämään hankalaksi kokemansa ihmisen kanssa. Mykkäkoulun käyneitä suomalaisia on jo riittävästi!
Tuula Kyyrönen
Kiitos Leena koskettavasta tekstistä!
Olen Seijan kanssa samaa mieltä. Sovinnon ja anteeksipyytämisen päivä on vuoden jokaisena päivänä.
Leena Raveikko
Olen samaa mieltä Tuula. Anteeksipyytäminen ei ole aina helppoa, mutta jos se ei itsestään suju ja kun siihen itsensä joskus joutuu pakottamaan, palkitsee se itse itsensä. Kumman kevyt olo jälkeenpäin.
Leena Juutilainen
Anteeksi pyytäminen lie yksi vaikeimmista tehtävistä johon joskus kuitenkin joutuu elämässään. Hieno kirjoitus. Pitääkin miettiä, mitän on tullut töpättyä.
Leena Raveikko
Sitä minä myös olen miettinyt, että miten anteeksi antaminen joillekin ihmisille näyttää olevan ylivoimaisen vaikeaa. Sen pyytämisen kun minäkin olen vaikeammaksi mieltänyt.