TEATTERIPLÄJÄYS

teatterit ovat eläneet (ulospäin) hiljaiselämää (kuva: leenaraveikko)

Syksy hurahti teatteritta. Päätin korjata virheen ja hommasin itseni teatteriin kolmena peräkkäisenä viikonloppuna: Tämä on ryöstö, Kesäkirja ja Kaksoiselämää. Hienoja kaikki, kukin omalla tavallaan, urakka kannatti tehdä!

En ole varsinaisesti farssin ystävä, mutta katson niitä ihan mielelläni kesäteatterissa. Sinne Tämä on ryöstö sopisikin vallan mainiosti. Mutta tästä pläjäyksestä pidin. Lavasteet olivat oivalliset, niitä vaihdeltiin näppärästi. Pakeneminen ilmastointiputkia pitkin oli kyllä kekseliäästi toteutettu. On se haastavaa tuo lavastajankin työ, vaikka henkilönä hän ei nousekaan esille, toisin kuin näyttämöllä pyörivät henkilöt. Tässä farssissa juoni oli kivan käänteinen, uutta korttia pukkasi pöytään tuon tuosta. Mutta katsoja pysyi silti kärryillä. Huumoriakin oli nauruksi asti. Tosin muutamia (humoristisia) kohtauksia pitkitettiin tarpeettomasti, jolloin huumorin paras piikki katkesi. Mieleeni jäi päähän paukuttaminen: vähemmälläkin olisi uskonut että näin koskee kovemmin. Vinosta lintuperspektiivistä kuvattu pankinjohtajan työhuone oli oivallinen myös, painovoiman vaikutuksesta vinossa tilassa otettiin kaikki irti, mutta kauan ei jaksanut tällekään nauraa. Loppuratkaisu oli minun mieleeni: näytelmän iäkäs rouva korjaa potin ja roistot ja muut ketkut omaiset jäävät nuolemaan näppejään.

Kesäkirja on pieneen tilaan (pienelle saarelle) mahdutettu mummon ja pienen Sofian kesä, Tove Janssonin käsialaa. Sofian äiti on kuollut ja odotellaan isää hakemaan Sofiaa pois. Mutta isä ei tule. Näytelmässä on koko elämän tunnekirjo, pettymykset, rakkaus, välittäminen,  mielikuvitus ja muistot. Näyttelijöitä on vain kaksi ja miten taitavasti he vaihtavatkin nopeasti rooliaan. Molemmat onnistuvat nappiin kummassakin roolissa. Pidän minimalismista, tässä kulissit olivat ne yhdet ja samat koko ajan. Vaikka näytelmä oli erittäin koskettava, syvällinenkin, oli välillä vaikea pysyä hereillä, kun maskin takana hengittäminen on niin pirun vaivalloista. Ja kun teatterin tuolit ovat niin mukavat…

Kaksoiselämää voitti tämän pläjäyksen. Tässä musikaalissa on sopiva kattaus kaikkea: musiikkia, notkeantaitavaa tanssia, laulua, sisältöä ja huumoriakin. Kun teemana on legendaarisen Juicen musiikki, voisi aiheesta tehdä kaljanhuuruisen sekoilunkin, mutta siihen ei tämä esitys sorru. Alkoholi on toki mukana, onhan tapahtumapaikkana ravintola Puolikuu, joka 90-luvun nousuhuumassa saneerataan Mustaksi Auringoksi. Ilme muuttuu täysin. Mutta nurkkapöydässä istuu edelleen Juice mitään puhumatta muistilehtiönsä kanssa. Loppurutistuksessa hän paljastuukin alkoholitarkastajaksi. Hyvä yllätys, ei kukaan arvannut. Näytelmän henkilöt kipuilivat kukin tavallaan 90-luvun laman kynsissä, kuka työttömänä, kuka yrityksensä menettäneenä. Voi, niin ajankohtaista nytkin. Katsoja sai nauttia mahdottoman taitavista tanssi- ja laulusuorituksista. Parhaiten mieleeni jäi Molla, ravintoloitsijalaulaja Einarin vaimo, jonka kaunis ääni viilsi selkärankaan saakka. Ja ei ollut vieras saksofonikaan hänelle, se soi upeasti.

Kaksoiselämää kävi minulle hyvin tämän vuoden pikkujouluista. Niissä kun muutenkaan ei enää ole ollut paljon porukkaa viime vuosina. Kiitos tästä!

Jätä kommentti

*