Miten tukan leikkuu onkin niin mukavaa. Siis sekä leikkaaminen että leikattavana oleminen. Aloitin harjoittelun jo alle kouluikäisenä kun kynin kynsisaksilla pikkusiskoni pehkoa. Jälki oli iänmukaista, en muista kuitenkaan saaneeni selkääni.

Kahden poikalapsen äitinä olen joutunut hiomaan taitoani. Kerran erehdyin viemään esikoiseni parturiin ja kerta jäi viimeiseksi, kun parturiparka nirhaisi pojan korvaa. Kuopusta ei tarvinnut edes viedä, olin jo hankkinut auttavan taidon esikoisen päällä. Leikkuukertoja on kertynyt aikamoisesti ja muoti vaihtunut monta kertaa matkan varrella. Helpoin leikattava oli poninhäntätukan tasaus ja vaikein neliskanttinen jenkkipostilaatikko 90-luvulta (ilman konetta!). Ihanalta tuntuu hiustupsujen katkeaminen saksiin, ääni on musikkia korvilleni: naps, naps. Kampaajalla istuminen on muuten nautinko sekin, nykyisin kun saan samaan hintaa myös pienen päähieronnan.

Hiusten leikkuu on mainion sovinnainen menetelmä koskettamiseen. Jos ei hirviäst ole halailuun totuttu, tyydyttää jälkeläisen tukan leikkuu kummasti äidin kosketuksentarpeita. Samalla tulee juteltua kuulumiset. Ihan kahden kesken. Esikoinen ja kuopus ovat jo neljännellä kymmenellä, mutta tukanleikkuuperinne jatkuu. Onpahan syy tulla käymään 400 kilometrin takaa kotimaisemiin, muutaman kuukauden välein. Samalla voi huollattaa auton halvemmalla. Ja saada peräkontin puolilleen ruokapuolta. Silkkaa säästöä siis. Nykyisin itse toimituskin on helpottunut, koneistettu.

Olen jo muutaman kerran saanut kunniatehtäväkseni leikata vajaa 2-vuotiaan hyrräpäätä. Siinä onkin mummolla tekemistä. Napsu sieltä toinen täältä, lopputulos on mielenkiintoinen. Prinssitukka ei siis ole aivan täydellinen, onpahan kantajansa näköinen vaan.

Mitähän tapahtuisi, jos olisin kuitenkin suuntautunut lääketieteelliseen. Ja erikoistunut leikkaamiseen. Tässä leikkaamismaniassani.