Näinköhän on. Uutisköyhä heinäkuu ja havaintouutinen karhusta? Muistan hyvin reilun 20 vuoden takaa heinäkuisen Ruokolahden leijonan. Sitäkään ei sen koommin tavattu. Nytkin yksi soitto käynnisti uutisoinnin ja laajamittaisen etsinnän. Mutta eipä löytynyt jälkeäkään, ei edes vainua ammattitaitoisten koirien kuonoihin. Neuvottiin vain pysymään poissa Jynkän vuorelta ja lähimetsistä.
Ihmettelen vain, miten karhu on päässyt vuorelle, joka on rakennettu asutuksi lähes kauttaaltaan. Pohjoispuolella on ranta, Kallaveden Jynkän lahti. Osaahan karhu uida, sen verran olen luontodokumentteja katsonut, mutta että isoja Kallaveden selkiä ylittäen? Enpä usko.
Olen asunut Jynkän vuoren juurella ja tiedän, että vuorella on mustikoita. Aikoinaan saalistin koko pesueelleni talven mustikat sieltä. Olisikohan nyt taas näin. Että ei karhua vaan mustikoita. Kun niitä ei tunnu tänä vuonna olevan missään muualla. Jopa mustikoiden himokerääjäsiskonikin on käynyt nyhtämässä tyhjää Keiteleen metsissä.
Mutta voihan se olla tottakin, valokuviakin näkee pihapiiriin hiippailevista otsoista. Muistelen että taannoin maakuntalehtemme antoi ohjeita miten pitää karhut loitolla mustikkametsässä. Pitää laulella tai kantaa mukanaan kilkattavaa kelloa. Pidin minäkin yhden kesän joulukelloa takkini helmassa mustikoita poimiessani. Liekö tuosta ollut hyötyä vai ei.
En ole koskaan yhyttänyt karhua luonnossa. Takavuosina seurailin niitä yhden illan maksusta kuvauskopin luukun läpi Kainuussa. Mutta ne karhut eivät olleet luonnollisia ollenkaan, vaan kesytettyjä maskotteja, kalojen teurasjätteillä laiskoiksi lihotettuja. Ei tullut yhtään erämaa-olo kuvatessa. Lokkejakin oli keskellä metsää haitaksi asti, vaikea oli saada kuvaa karhusta ilman noita valkoisia metsään kuulumattomia lintuja. Sain kurkistaa karhun kitaankin, samaisen luukun läpi. Muistan, että otuksen henki haisi pahalle. Jotenkin petomaiselle.
Tunnen erään herkän luontoihmisen, joka on koko elämänsä unelmoinut karhun näkemisestä luonnossa. Hän samoilee kairat ja konnut, yöpyy taivasalla tätä ja muitakin elämyksiä etsien. Pelkäämättä. Karhuja jos ketä on rakastettu ja pelätty kautta aikojen. Lempinimiäkin tuolla otuksella on enemmän kuin tavan tallaajalla, ainakin mesikämmen, otso, metsän omena.
Mustikoista puheen ollen, poimin reilussa tunnissa kaksi litraa poimurilla pienen pyörämatkan päästä. Tuolta taajaman tuntumassa olevasta metsästä. Ei näkynyt karhuja.
seija.hamalainen
Metsän eläimet ovat kuin onni tai rakkaus. Niitä ei kohtaa etsimällä vaan ne tulevat lähelle yllättäen. Naisihmisten ei tarvitse kantaa karhun karkottimia, heillä on aina ollut siihen omat keinonsa.
Matti
Karhu vai ei, siinäpä pulma. Ei se karhu pelkää pientä Joulunkellon kilkatusta: Mieluummin pitää olla lehmänkelloja vartalon ympärys täynnä. Heti alkuun on sanottava, ettei Luonnon eläimiä tarvitse pelätä, sillä ne aistivat pelkäävää ihmistä ja silloin ne uteliaisuuttaan tulevat ihmettelemään sitä, että mikä kummitus siinä on. Onhan se sanontakin, että kuka sutta pelkäisi.. Silloin saattaisikin tosiaan tulla karhu vastaan. Karhun karkottamiseen on naisilla omat keinonsa; nostaa helmat ylös ja pyllistää karhua päin. Sen jälkeen niillä seuduilla ei näy karhuja vuosikymmeniin. Luultavasti tätä keinoa edellinen kommentoija tarkoitti.
Elina
Kiitos kauniista sanoistasi! Tässä juuri mietiskelen, minne karhujen maille vielä lomallani ennättäisin. Eläinkunnasta en ole oikein osannut pelätä muuta kuin ihmistä, ja sitäkin vain vähän – valitettavasti hiljattaiset uutiset rinkkavarkaista vahvistivat tuota ajatusta. Vaan kyllähän se säikäyttäisi, jos lähimetsässä iltalenkillä tulisi nalle pentuineen vastaan – tällä kertaa kyse ei vain tainnut olla karhusta laisinkaan :)
Leena Raveikko
Seijalle: en ollut tuosta mainitsemastasi keinosta kuullutkaan, täytyypä käyttää tarvittaessa. Hyvähän tässä on lämpimässä neljän seinän sisällä asiaa pähkäillä, en tiedä tositilanteessa kuitenkaan. Ehkä juoksisin housut kintuissa karkuun…
Leena Raveikko
Matille. Totta, ei Suomessa tarvitse metsän eläimiä pelätä, ne kaikkoavat kun äänekkäästi reviiriään elelee. Meillä mökkikylässämme on kyy, jota jotkut pelkäävät niin, etteivät uskalla mökilleen tulla. Olemme kasvaneet niin urbaaneiksi.
Leena Raveikko
Elinalle. Minä niin toivon, että sen karhun näkisit. Ja tiedän, että osaat kohtaamistilanteessa toimia oikein. Peräännyt ehkä rauhallisesti karhua katsellen tai heittäännyt kuolleeksi maahan. Netistä googlaamalla löytyy varmaan trendikkäin keino. Mainitsihan lehtemme yhden keinon lisää: heitä nallelle vaikka takkisi, niin se jää ymmällään sitä ihmettelemään. Karhuonnea!