Lehdessä on viikon kuva: tyttö heittäytyy selälleen veteen Intian yli 45 asteen helteessä. Kuva on selvästi käsitelty, tytön hiukset ovat kuivat, vesi ympärillä aseteltua. Mistä voi enää nykyisn tietää mikä kuva on aito? Ei yksinkertaisesti yhtään mistään.
Menin syksyllä digikuvauskurssille, sillä halusin oppia tuntemaan digikamerani paremmin. Automaattiasetukset ovat ihan jees, mutta sisälläni sykki yhä vanha kuvausvietti. Olen ihaillut kateudenvihreänä diginatiivijälkeläiseni loistavia, tavallisella digipokkarilla ottamia kuvia. Hän on saanut kokeilemalla kamerastaan irti uskomattomia juttuja, väritehosteetkin. Minä, retroihminen, kannan kameraa alati reppuni pohjalla sitä elämäni suurinta valokuvaa varten, valokuvaan sairaalloisen paljon. Parhaat kuvani ovat silti pääkoppani muistilokeroissa.
Valokuvaaja minussa heräsi 70-luvulla ”coca-cola -kameran” innoittamana. Kuvasin silloin tällöin auringonlaskua ja ihmisiä, samalle 24 kuvan filmille mahtuivat muutaman vuoden kuvat. Sitten ostin opintolainarahoillani järjestelmäkameran ja kokeilin mustavalkokuvien kehittämistä. Se vasta oli jännittävää touhua! Otimme mustavalkoiset taidehääkuvammekin Savonlinnan Kyrönsalmen kallioilla. Kuvat ovat edelleen kehittämättä, erostakin on jo kohta 30 vuotta. Valokuvia on kertynyt kellastumaan, pölyttymään ja haalistumaan: yksi kaapillinen dioja ja pitkä hylly albumeja. Kuka noita kuvia tarvitsee? Kuka niitä katselee?
Piti kertomani digikuvauskurssista, joka osoittautuikin photoshop-kurssiksi. Siis kuvien väärentämisen kurssiksi. Tuokion kurssin alussa minua viehätti kuvien viilaaminen, mutta sieluani tuo kurssi ei koskaan tavoittanut. Olen yhä sitä mieltä, että kuvan on oltava kertalaukaisulla täydellinen – tai sitten ei. Esikuvani on Hannu Hautala.
Digikuvauskurssin jälkeen ajauduin sitten aivan oikealle digikuvauskursille. Nyt kyyköttelemme ryhmänä eri puolilla Kuopiota tarkentamassa objektiiveillamme arkkitehtuuria, valoja, varjoja, rytmejä, veden liikettä ja auringon säteitä. Innostavaa! En vain tiedä mitä teen näillä kaikilla kuvilla! Matkakuvista olen tehnyt kirjoja, mutta tietokoneen kovalevy pullistelee kymmeniä tuhansia muita. Varsinkaan minun jälkeeni noita otoksia ei tarvitse yhtään kukaan.
Mieleeni tulee Muumilaakson Vilijonkka. Pelkonsa voitettuaan hän nautti myrskystä, joka repi hänen talonsa ja heitteli tavarat tuuleen. Vilijonkka riemuitsi: kaikki joutikin mennä, tarpeettomia olivat tavarat! Taisi olla buddhalainen tuo Vilijonkka.
leenaraveikko
Ari Niemeläinen
Kuulepa Leena, saman tyyppiset ovat ajatukset plokkariukillakin kuvan aitouden suhteen ja kuka tarvitsee edes yhdenkin noista minun varmasti tuhansista eri formaateilla ja erilaisilla filmeillä näpsimistäni kuvista? Itseäni vartenhan ne ovat suurimmalta osin kuvattukin. Tulisikin minun perästäni tuo Vilijonkan puhuri ja päästäisi jälkipolvet otosteni perkkaamiselta, itse en raaski. t. plokkariukki
Seija Hämäläinen
Ajatuksia herättävä kirjoitus. Kuvaamisen tarkoitus on kehittää omia aistejaan, nähdä enemmän ja tarkemmin ja saada materiaalia erilaiseen ajatteluun. Kuvat ovat vain tämän prosessin sivutuotetta, kuonaa?
Anne Sulander
Herätit alitajunnastani ehkä joko pelottavan tai sitten vapauttavan ajatuksen: tuhansilla valokuvillani ei ehkä joskus tulevaisuudessa ole mitään väliä! Ja mitä sitten! Herääkin hyvä kysymys, että kuvaanko itselleni omaksi iloksi vai jotain muuta tarvetta varten. Minulla nyt yleensä on ihan oma napa mielessä (ei kuvissa!). Täydellistä kuvaa en uskalla tavoitella, mutta keskivertoa kivempaa sommittelua, värejä sekä valon onnistumista sen sijaan haen.
Me tarvitsemme luomugallerian tänne internetin ihmemaahan! Käsittelemättömillä kuvilla ei palkintoja saa, tosin se pieni viimeinen silaus olisi kai hyvä tehdä, että kuva on parhaimmillaan printtinä, painettuna tai ruudulla.. Itse kuvaan paljon ja mieheni vielä enemmän. Matkoista ja juhlista teen kuvakirjoja, samoin ajatuksena olisi ns. vuosikirja silloin tällöin. Ei ole toteutunut, jospa tänä vuonna! Facebookissa kuvat, omat ja muiden, herättävät tunteita ja tuovat iloa, varsinkin jos ovat kokonaisuuksina kansioissa. Kavahdan hieman, kun näen tosi huonoja kuvia, sellaisia joissa ihmiset näyttävät olevan humalassa vaikka tiedän etteivät ole tai kuva on ihan tärähtänyt, kun älypuhelimesta tai digikamerasta voisi kuitenkin aina heti nähdä, onnistuuko kuva vai ei ja ottaa uuden heti perään.
Itselleni vanhojen ja ikivanhojen kuvien selailu mummolassa ja vanhempien luona on ollut kivaa, osa juuria ja pidän siitä, että on dokumentteja menneistä tapahtumista. Niitä kuvia ei ole ammattilaiset ottaneet paitsi koulussa koulukuvia, mutta silti kiinnostavat!
plokkariukki
Totta Annen sana vanhojen kuvien selailusta! Filmi- ja mustavalkokuva-aikaan kuvia otettiin harvoin ja niitä kertyi vuodessa ehkä muutamia, siedettävä määrä kuitenkin. Nyt digit rätisevät sellaislla vauhdilla täyttäen kaiken muistitilan, alamme olla kyllästettyjä kuvallisella ja muullakin informaatiolla. Oi jos saisin sellaisen suodattimen kuvausvälineisiini, joka automaattisesti poistaisi sieltä turhan! Mikä on turhaa?
Leena Juutilainen
Leena, blokkasit esiin asian, joka on kaivertanut mieltäni. Valokuvaaminen ei ole todella oikeaa valokuvaamista, taidetta, jos kuva pitää muunnella ihan toiseksi kuin se todellisuudessa on.
Vesa Räsänen
Jossain oli pilakuvapiirros hetkestä, kun sienipilvi kasvaa taivaanrantaan. Ja ihmiset kuvassa, mitä tekevätkään? Kuvaavat kännykällä. Hetkeä ennen tuhoa, otetaan vielä yksi selfie.