VOI AAPELI, VOI AAPELI

Olen tässä niukkalumisen talven pimeimpään aikaan lukenut vanhoja Aapelin pakinoita ja HUH! ollut pyörryksistä tuosta taidokkaasta kynänpyörittelystä. Tai itse asiassa hakattavalla kirjoituskoneellahan hän taisi ilopillerinsä pyörittää paikallisen Savon Sanomien pakinanurkkaan meidän ja meitä edeltävien sukupolvien riemuksi. Harmi vain, ettei niitä enää juuri kukaan lue, sillä ainoastaan Pikku Pietarin piha löytyy kirjaston hyllystä. Varastokirjastosta löytyi sentään kaksi pakinakirjaa: Onnipussi ja Aapelin valitut ilot. Ihania kellertäviä, ajalle tuoksuvia teoksia, joissa kansilehdellä lainausohjeissa teksti: ”…. Jos kodissanne on puhjennut tarttuva tauti, ilmoittakaa siitä kirjastonhoitajalle ennen kirjojen palauttamista.” Historiaa, ehkä joku muistaakin.

Aapelin kynä oli mielestäni terävimmillään 40-luvulla. Miljöö ja ihmiset ovat tuota sodanjälkeistä vuosikymmentä, mutta tapahtumat, ne voisivat olla ihan tätä päivää. Ihminen, se ei muutu. Pakinoiden kohteena ovat kanssaihmiset, lapset, aikuiset ja ikäihmiset savolaisine murteineen, jahkailuineen ja piirteineen. Aapeli nauraa ronskisti ja suoraan kaikille ihmisille, eikä vähiten itselleen. Se onkin kuulemma hyvin savolaista, meinaan että osaa nauraa itselleen. Savolaiset ajattelevat nimittäin, että parasta nauraa itse ennen kuin muut ennättävät. Pakinoista piirtyy Kuopio sellaisena kuin sen näki tuo kynä korvan takana kulkeva myhäilevä savolaiskirjailija, pakinoista löysi varmaan moni kuopiolainen itsensä. Mutta ilkeää tuo Aapelin huumori ei ole, ei panettelevaa eikä alentavaa. Hymyn se saa huulille – yhä näin kymmeniä vuosia ajassa eteenpäin.

Ja kieli! Aapeli oli loistava sanojen ja ilmaisujen keksijä ja niiden kanssa pelehtijä. Niistä pitäisi suorastaan koota uusi savon kielen sanakirja. Toisen kirjan lopussa oli kaupanpäällisenä pienoisromaani Siunattu hulluus, jossa viedään pikkuveljeä kieseillä hullujenhuoneelle. Ja itse asiassa pikkuveli taisi olla porukan viksuin. Lieköhän se olemassa näytelmänä. Niin elävän visuaalisesti tarina soljui savolaisia kesäisiä hiekkateitä pitkin silmissäni, suorastaan valmis käsikirjoitus. Ei ihme, että paikallinen Vestäjien sanataidekoulu otti nimekseen nimen omaan Aapelin.

Aapelin aikoihin 40-50-luvuilla ei ollut blogeja, ei instagrammeja eikä facebookeja. Vain kirjoja ja lehtiä. Tällä blogialustalla mielestäni parhaiten Aapelin hersyvää pakinahenkeä ylläpitää Seija Hämäläinen omilla blogeillaan. Lukekaahan, ellette ole jo lukeneet.

Suosittelen Aapelia kaikille härkäviikkojen pimeyteen ja synkkyyteen vaipuneille! Auttaa varmasti tehokkaammin kuin pillerit.

(Siunattu hulluus on katsottavana TV-elokuvana Areenassa. Elokuva on vuodelta 1975, se on tylsä, kaikki Aapelin loistava sanallinen huumori on onnistuttu kitkemään pois ja sitäpaitsi se poikkesi huomattavasti alkuperäisestä tekstistä. En jaksanut katsoa pitkälle.)

Kommentit

  • seija.hamalainen

    Hieno kunnianosoitus Aapelille ja hänen teoksilleen. On hyvä, että nostat kirjat esille, kun ovat joutuneet varastokirjastoon, kirjojen vanhustentaloon.
    Tutustutaankohan niihin kouluissa nykyään millään tavalla?
    Aapelin tekstit ovat sielunhoitoa. Sellainen viisas, ihmistä ymmärtävä huumori kuolee pikku hiljaa sukupuuttoon.

  • Leena Raveikko

    Luulen, että koulussa luetaan vain Pikku Pietarin pihaa. Olet oikeassa siinä, että huumori on sielunhoitoa. Ja lukiessa nauraminen sitä parasta! Se ei koskaan ole valmiiksinaurettua eikä nauramiseen ohjeistettua. Ja eri ihmiset nauravat eri asioille. Minua ei yhtään naurata pohojalainen huumori.

Kommentointi on suljettu.