’ääniherkät’ koirat?

Varsin usein on päivän lehdessä ollut jutustelua koirista, jotka ovat oppineet pelkäämään ilotulitteita ja jutustelujen mukaan myös pamauksia. Nytkin on juttu otsikolla ”

Ääniherkkien koirien määrä vain kasvaa – Tässä vinkit aattoillan varalle

Niinpä. Eivät ole sotakoirien rotua, tai sotakoiria. ? Kuulostavat pyhäkoululaisilta?

Niin, lapsuudestani muistan, että metsästyskoiria totutettiin haulikon pamauksiin ja vastaaviin ääniin jo pentuna. Koiran kuulo ja hajuaisti etenkin ovat ihmisen vastaavia tarkemmat. Tämän ominaisuuden ansiostahan koiria on metsästyksessäkin ihmisen mukana tai suorastaan metsästäjinä.

Hevosen käsittelystä muistan lisäksi, että hevonen aistii ohjastajansa mielialat. Äskettäin luin jostakin samaa myös koirien osalta. Jos siis koiran omistaja, eli sen kouluttaja pentuna, pelkää jotain tai säikähtää, tunne tarttuu tietenkin myös pentuun. Näinhän se oppi välittyy myös lapsia käsiteltäessä – vanhempien asenteet ja toiveet sekä pelotkin menevät geeniperimän ohella lasten mukana maailmalle. Kunnes hän itse valitsee omat juttunsa.

Kaikki eivät metsästä.

Pakoputken paukkeita on tietysti kadullakin, ja muitakin vastaavia ääniä, joten onhan se suorastaan noloa, jos koira pinkaisee pakoon isäntää tai emäntäänsä talutushihnan perässä raahaten. Muistan erään hieman mielenvikaisen koiranpennun tehneen juuri noin. Se pinkaisi aitan alle ja tuli sieltä pois vasta pitkän houkuttelun jälkeen. Räksyttäjä siit kasvoi eikä koskaan metsästäjän apulaista. Taisi se juoksennella kylillä irtipitoaikoihin, josko silloinkaan. Oppi se kaikenlaista kun sen kanssa vehtasi, mutta luonnevikaiseksi sitä kaiketi ajateltiin, joskaan ei kovin syvällisin miettein. Pihan vahtina se tietenkin meni, ja hyväkuuloisena eritoten.

Muistelen, että ei se sitten enää vanhemmalla iällään säikähdellyt ukkosia taikka haulikon pamauksiakaan, joten tottumus on toinen luonto. Niin,  ja metsästyskoiran oli opittava, että tuo pamaus liittyi siihen saalistukseen, eli että jos oli noutavaa lajia, sai paistin hampaisiinsa, ja lintukoira tietysti samaan tapaan. Kyllä se silloin asian omaksui.

Tohdi toki kenenkään syli- tai tupakoirien koulutusta ja valmennusta ryhtyä neuvomaan, mutta onhan vätyksiä tietysti meissä ihmisissäkin ja joka lähtöön – kuten mainitsin: kaikki eivät metsästä, eikä meillä kaikilla ole kotistereoita joita huudatetaan kahvat kaakkoon, täysillä siis, mihin meluun kotieläimetkin voisivat tottua – ja hiljaisuuteen korvia lepuuttaen. Kiinanpommeilla ja pikkupapateilla niitä ääniä voi simuloida, jos ken tahtoo, ollen itse mukana ja koiraansa samalla esimerkiksi silittäen, vierellä istuen kun paukahtaa, ja isompia paukkuja myydään parhaillaan kaupoissa, jos uudenvuoden juttuina niitä harrastaa.

Vanha koira ei tietysti (ehkä) opi uusia temppuja, mutta siltäkin toki kuulo heikkenee ja askel lyhenee, joten saattaapi rauhoittua iänoloon, jopa seitsenkertaisesti ihmiseen verrattuna – siis tuota ikäkerrointa lainaten. Kannattaa kysellä koirien kouluttajilta, olisivatko luonnevikaisia tai liian pitkälle jalostettuja rotuja nuo?

 

Kommentit

  • Arja Hakala

    Totta tuo mitä kirjoitatte ääniherkistä koirista.
    Jos koira pentuna ollessa on joutunut vastaaviin tilanteisiin säikkynyt ääniä eikä omistaja ole sitä opettanut hallitsemaan eri ääniä, niin vaikeuksia on koko iän.

    Tässä jokin aika sitten sattui kävelylenkillä, koiran ulkoiluttaja tuli vastaan ja sanoi, että tämä koira pelkää sauvoja.
    Ajattelin, oliko koiraa pahoinpidelty joskus pentuna ollessa, kun pelko jäänyt.

    Näin se menee eläimen muisti on hyvä tällaisissa tilanteissa.

    • Eino J. (maallikkona)

      kiitos kommentista

      tapasin joskus vuosikymmeniä sitten jossain päin Suomea vastaavan tapauksen.
      Tuli puheeksi koiran ulkoiluttajan kanssa koiran vastaava pelko. Havaitsin paljon koiria tavanneena käyttäytymisen muutoksen. Häntä ei heilunut … tai katseessa ja korvien asennossa .. Muistelen, että omistaja kertoi koiransa varhaisvaiheessa ennen hänelle siirtymistään saaneen tuon ’pelon’ tai tarpeen olla varuillaan. ’Pelon’ tai varovaisuuden aihetta en enää muista, ehkä se olin minä, joka muistutin entisestä isännästä tai tapahtumasta, tai sadeviitta tai sontikka, mikä muistutti ’kasvatuskeppiä’, tai jokin muu, mikä herätti jo vanhahkon koiran muistot ja selviytymisvaistot. Ehkä jokin toinen samanaikainen ohikulkija. Usein tavatessamme samoilla seuduilla eräs toinen tottui vieraisiin, ja siitä tuli kaverillinen kuten omistajalleen.

Jätä kommentti

*