KIITOS että olet seurannut blogiani.
Pohdin lähiaikoina Syyrian rauhaan johtavia toimia PIKARATKAISU SYYRIAAN.
Rauhansuunnitelma (A)
- VENÄJÄ – VENÄJÄ – VENÄJÄ (Neuvostoliiton satelliittivaltiokos se Syyria oli / on)
- ISRAEL – PALESTIINA – Israel vallatkoon osan Syyriaa palestiinalaisille, syyrialaiset kun läksivät lipettiin …
- TURKKI KARKOITTAKOON OSAN rauhalliseksi alueeksi
- LÄNSI voisi puhdistaa ilmatilan ja luoda järjestyksen maahan (Libyan operaation tapaan)
- Venäläiset joukotkin voisi siinä samalla heittää mäkeen …
Rauhansuunnitelma (B)
- Tämä on parempi – perustuu yhteistyöhän, mutta alla olevassa tausta-aineistossa mainittu palestiinalaiskysymys varmaankin on ratkaistava ..
- YHTEISTYÖTÄ – YHTEISTYÖTÄ – YHTEISTYÖTÄ
- pykäliä viilataan yhdessä
TAUSTAA
Lainaus teoksesta pohdittavaksemme:
Anthony Tucker-Jones
Jihad
Taistelevan islamin taustat
(Minerva Kustannus Oy 2012)
20. luku
Syyria: Kuilun partaalla
Syyrian läsnäolo Libanonissa oli jatkuva kitkan aihe Libanonin ja Israelin hallitusten välisessä suhteessa, kuten oli myös se, että Syyria suosi militantteja palestiinalaisryhmiä, kuten Hamasia ja Islamilaista Jihadia. Vaikka Yhdysvallat painosti Syyrian presidenttiä, Bashr al-Assadia, Saddam Husseinin kukistumisen jälkeen, Syyria jatkoi edelleen ainakin seitsemän Yhdysvaltojen terroristeiksi määrittelemän järjestön tukemista. Sekä Hamas että PIJ hoitavat asioitaan Damaskoksessa olevista toimistoista käsin. Johtajina toimivat Imad al-Alami ja Abdallah Ramadan Shalah. Vapaaehtoisia on harjoitettu syyrialaisilla leireillä tekemään hyökkäyksiä Länsirannalla ja Irakissa – erityisesti al-Alami on ollut mestaroimassa useita itsemurhaiskuja Israeliin.’
Italialaisessa raportissa vuodelta 2003 esitettiin, että Syyria oli muodostunut al-Zarqawin Irakin operaatioiden navaksi. Salakuunnelluista puhelinkeskusteluista puretut viestit vangittujen terroristiepäiltyjen ja muiden välillä antavat varsin tarkan käsityksen siitä, miten Syyriassa toimivat valvojat koordinoivat rekryyttien ja rahan liikkeitä Euroopan ja Irakin välillä. Huhtikuussa 2004 Jordanian poliisi paljasti al-Qaidan solun, jonka useimmat jäsenet oli koulutettu Syyriassa. Irakin ja Syyrian välinen raja oli suurelta osin huonosti valvottu lähes koko vuoden 2003, mutta maaliskuussa 2004 liittouma ilmoitti sijoittavansa 300 miljoonaa dollaria hankkeeseen, jonka avulla kaksinkertaistetaan Irakin rajavalvontaviranomaisten määrä noin 18000 mieheen.
Yhdysvallat syytti ripeästi Syyriaa siitä, että maa salli al-Qaidan ja Irakin Baath-puolueen militanttien ylittää maiden välinen raja ja kiihottaa ihmisiä levottomuuksiin Irakissa. Tästä piittaamatta Syyria vain lisäsi apuaan Irakiin soluttautuville ja salli vapaan pääsyn yli rajojensa niin islamisteille kuin maallistuneemmillekin sisseille. Virallisesti Syyria oli luvannut lopettaa sissien tukemisen. Maan tiedustelupalvelun kerrottiin kuitenkin auttavan esimerkiksi Abu Musab al-Zarqawia ja tämän ”Irakin al-Qaidaa”. Amerikkalaisten sotilaiden rajalta vangitsemat taistelijat olivat pääosin syyrialaisia, mutta joukossa oli myös egyptiläisiä, marokkolaisia, saudeja, sudanilaisia ja jemeniläisiä. Tämä todisti, että Syyria tarjosi sekä koulutusleirejä että toimi jihadistien kauttakulkumaana.
Damaskos ei kuitenkaan säästynyt terroristien iskuilta, vaikka tuki näiden toimia. Viitisentoista asemiestä, joilla oli yhteydet al-Qaidaan, teki koordinoidun hyökkäyksen kaupungin diplomaattialueella huhtikuussa 2004. Räjähdykset ja ampumiset tapahtuivat Mazzehin kaupunginosassa, lähellä Britannian suurlähettilään asuntoa. Lähetystö tosin oli ollut suljettuna jo viikkoja, koska pelättiin Britannian Istanbulin konsulaatin pommi-iskun voivan toistua Damaskoksessa.
Maaliskuussa 2005 Espanjassa pidätettiin Syyrian kansalainen Mohannad Almallah Dabas epäiltynä osallisuudesta Madridin junapommi-iskuihin. Kuukautta aiemmin oli kaksi syyrialaista, Imad Eddin Barakat Yarkas ja Ghasoub ai Abrash Ghalyounnd sekä marokkolainen Driss Chelbi asetettu oikeuden eteen syytettyinä avustamisesta 9/11 -hyökkäyksissä.
Syyrian toimet Irakin osalta eivät ole yllätys. Mitä Syyriaan tulee, on paljon näyttöä siitä, että valtio on tukenut erilaisia sissi- ja terroristijärjestöjä Libanonissa ja Palestiinassa koko 1980-luvun ajan. Erityisesti Palestiinan vapautusarmeija, Palestiinan vapautusrintama (Abu Nidalin joukko), George Habashin Kansan rintama Palestiinan vapauttamiseksi (vasemmistolainen ryhmä, joka tuli kuuluisaksi 1970-luvulla tekemistään lentokonekaappauksista) sekä druusien militantit ovat Syyrian tukea saaneita organisaatioita. Syyrialaiset hylkäsivät Jasser Arafatin PLO:n al-Fatahin oman onnensa nojaan, kun Israel miehitti Libanonin vuonna 1982. Sitten Damaskos tuki Fatahista irtautunutta, Abu Moussan (Musa) johtamaa 5 000 luopion joukkoa, joka taisteli Arafatille kuuliaisena pysyneitä 4 000 sissiä vastaan Tripolissa. Kun nämäkin oli saatu karkotettua, Syyria sai toimia Libanonissa melkein miten tahtoi.
Syyrian tukemat ryhmät kohtasivat irakilaisten, kurdien ja libanonilaisten solujen edustajat Libyassa vuonna 1986 eversti Gaddafin kutsumina. Paikalla oli myös merkittäviä jäseniä Syyrian Baath-puo-lueesta. Kokouksessa sovittiin, että hyökkäyksiä Israelia ja länsimaisia (lähinnä amerikkalaisia) kohteita vastaan kiihdytettäisiin. Sovittiin myös, että perustetaan vallankumoukselliset itsemurhajoukot. Vaikka nämä vasemmalle taipuvaiset järjestöt eivät olleetkaan islamisteja, ne olivat selvästi omaksuneet vallankumouksellisia toimintamalleja, kuten itsemurhataktiikan shiia-muslimien Iranista.
Ilmeni myös, että Abu Nidal työskenteli sekä libyalaisten että syyrialaisten kanssa. Yhdysvaltojen vaatimuksesta Nidal oli saatu karkotettua Irakista, jolloin hän ja hänen organisaationsa olivat päässeet Syyrian siipien suojaan. Presidentti Assad antoi Nidalin organisaation perustaa päämajan Damaskokseen. Päämajaa tosin kuvailtiin poliittiseksi ja kulttuurikeskukseksi. Tätä yhteistyötä ei katsottu hyvällä silmällä Egyptissä, Itävallassa, Saksassa, Italiassa, Pakistanissa ja Turkissa – olivathan ne kaikki joutuneet kärsimään Abu Nidalin terrorihyökkäyksistä 1980-luvun puolivälissä. Asiat kärjistyivät, kun Yhdysvallat ja Britannia katkaisivat diplomaattisuhteet Damaskokseen ja asettivat Syyrialle pakotteita. Maasta tuli vihollinen numero yksi valtion tukeman terrorismin kehtona.
Jo kauan ennen Irakin miehitystä Syyria oli valppaana ja siksi hyvin tietoinen lännen tiedustelupalvelujen toimista. 1990-luvun aikana amerikkalaiset U2-vakoilukoneet lensivät säännöllisesti RAF:n Akrotirin tukikohdasta, Kyprokselta, ”Oliivin oksa”-operaatioissa tukeakseen YK:n Irakissa tekemiä tarkastuksia.6 Lentokoneet käyttivät Turkin ilmatilaa, mutta syyrialaiset olivat ymmärrettävästi epäileväisiä sen suhteen, että koneet olisivat tarkkailleet yksin Irakia. Syyria näki myös selvästi, että läntinen meritiedustelu oli lisännyt toimintaansa Turkin rannikolla. Amerikkalaiset olivat myös lennättäneet erikoisjoukkojaan Kyprokselta Libanoniin.
Lisäksi lähellä oleva Kypros on lännen salakuuntelun keskus itäisen Välimeren alueella. Kun salakuuntelutietoja on käytetty jo kahdessa sodassa, Irakissa ja Serbiassa, on Syyrian epävarmuus varsin ymmärrettävää. Turkissakin on samanlaista laitteistoa, Incirlikissä ja sen lähistöllä. Siksi myös Turkista käsin voidaan kerätä tietoja, joita voi käyttää Syyriaa vastaan.7 ”Irakin vapaus” -operaation jälkimainingeissa Syyriakin ehti mukaan Irakia vastaan sotivaan liittoumaan vuonna 1991 ja osallistui Operaatio ”Aavikkomyrskyyn”. Länsi ei silti ole sittemmin tullut juuri ymmärtäväisemmäksi Syyrian pyrkimyksille. Kun Saddam Husseinia vastaan hyökättiin, Yhdysvallat varoitti Damaskosta sotkeutumasta asiaan.
Yhdysvallat meni jopa niin pitkälle, että syytti julkisesti Syyriaa Irakin armeijan varustamisesta yökiikareilla ja turvapaikan tarjoamisesta Irakin johdolle. Syyrialla oli runsaasti syytä olla huolissaan, koska sillä oli joukkotuhoaseita ja maa oli terroristijärjestöjen turvapaikka. Molemmat asiat olivat Yhdysvalloille merkittäviä harmin aiheita. Amerikkalaiset halusivat, että Syyria tukisi varauksetta Lähi-idän rauhanprosessia, lopettaisi joukkotuhoaseiden kehittämisohjelmansa ja tukensa terroristeille. Muuten maata uhkaisi Irakin kohtalo.
Huhtikuussa 2003 Yhdysvaltain puolustusministeri Donald Rumsfeld lisäsi vettä myllyyn ilmoittamalla julkisesti, että Damaskos oli tehnyt kokeita kemiallisilla aseilla viimeksi kuluneiden puolentoista vuoden aikana. Toukokuussa ulkoministeri Colin Powell vieraili Damaskoksessa ja painosti Syyriaa sulkemaan Israelin vastaiset terroristien toimistot. Syyria on pyrkinyt kehittämään kemiallisia ja biologisia aseita, vaikka onkin määrätietoisesti tämän kieltänyt. Se pystynee niin ikään kiinnittämään kemiallisin asein varustettuja kärkiä maasta maahan ammuttaviin ohjuksiinsa. Vuonna 2002 Syyrian tiedetään etsineen aseiden valmistuksessa tarvittavia keskeisiä kemikaaleja ja laitteistoja, joiden osalta sen ohjelma on ollut täysin tuonnista riippuvainen.
Huolestuttavaa on myös, että Syyria on neuvotellut venäläisten kanssa ydinreaktorin ostosta. Toukokuussa vuonna 1999 Moskova lupautuikin toimittamaan ainakin kevytvesireaktorin, jonka toimintaa valvoisi IAEA. Syyrialla ei kuitenkaan ole kehittynyttä ydinaseohjelmaa varten tarvittavaa infrastruktuuria eikä taloudellisia resursseja.
Ei ole ihme, että Syyria on huomannut olevansa kansainvälisen hyljeksinnän kohteena. Huippu tässä saavutettiin, kun entinen Libanonin pääministeri, Rafik Hariri, murhattiin 14. helmikuuta vuonna 2005. Libanonilaiset syyttivät murhasta Syyrian tiedustelupalvelua ja ”syyrialaiset joukot ulos” muodostui iskulauseeksi Syyrian sotilaiden läsnäoloa vastaan. Haririn murhan aikoihin Libanonissa oli 5 000 syyrialaista sotilasta valvomassa Beirutia ja Tripolia sekä 10000 Bekaan laaksossa. Lisäksi Libanonin satamista ja satamiin ei liikkunut mitään ilman, että syyrialaiset siitä tiesivät. Libanonilaisten protestin tueksi myös Yhdysvallat, Britannia, Ranska, Saksa ja jopa Egypti ja Saudi-Arabia vaativat Syyriaa lopettamaan 29-vuotisen Libanonissa oleskelunsa.
Hizbollah, joka oli pitkään hyötynyt Iranin ja Syyrian tuesta, marssitutti 100000 kannattajaansa Beirutin kaduille Syyrian tueksi. Hizbollah pelkäsi, että Syyrian hegemonian kadotessa Libanonista sen oma sotilassiipi, Islamilainen vastarintaliike, menettäisi toimintamahdollisuuksiaan ja Libanon joutuisi Syyria-Iran-akselilta enemmän länsivaltojen vaikutuspiiriin. Se taas saattaisi johtaa sopuun Israelin kanssa. Kaikista Libanonin militanttiryhmistä juuri Hizbollah on se, joka kykenee repimään vanhat arvet auki ja aloittamaan uudelleen sisällissodan. Islamilaisen vastarintaliikkeen riveissä arvellaan olevan 300-400 päätoimista taistelijaa ja lisäksi useita tuhansia reserviläisiä. Jotta sisällissota voitaisiin välttää, kaikki asioihin sekaantuneet peräänkuuluttivat malttia.
Yhdysvaltain kasvava kielteisyys Syyriaa kohtaan oli tietysti selitettävissä osana amerikkalaisten pyrkimystä juurruttaa demokratian aatetta Lähi-itään. Silti siinä oli nähtävissä myös halua rankaista Syyriaa sen terrorismille antaman tuen tähden, joka erityisesti oli ollut haittana naapurimaa Irakissa, sekä Syyrian todennäköisistä joukkotuhoasehankkeista. Yhdysvaltain ulkoministeri Condoleeza Rice teki Washingtonin kannan kerralla selväksi sanoessaan: ”On päivänselvää, että Syyria on merkittävä ongelma. Syyrian sekaantuminen Libanonin asioihin on ilman muuta luonut alueelle suurta epävakautta.. .”
Israelilla oli muita enemmän syytä saada Syyria poistumaan Libanonista ja riisua syyrialaisten ja iranilaisten tukemat terroristit aseista. Oli pelättävissä, ettei Israel suostuisi seuraamaan sivusta, mitä tuleman pitää – etenkin, kun Yhdysvaltojen mukaan oli olemassa todisteita siitä, että Syyria oli sekaantunut Tel Avivissa tapahtuneeseen yökerhon pommi-iskuun. Israelin ilmavoimat eivät juuri olekaan ujostelleet tehdessään rankaisuhyökkäyksiä terroristien tukikohtiin Libanonissa ja Syyriassa.
Kun Israelin puolustusvoimat vetäytyivät Etelä-Libanonista toukokuussa 2000, Syyriankin alkoi olla vaikea perustella läsnäoloaan Libanonissa. Syyrialaiset toimivat selvästi vastoin 1989 tehtyä Tai-fin sopimusta, jolla lopetettiin Libanonin sisällissota. Sopimuksen mukaan syyrialaisten olisi pitänyt poistua maasta kahden vuoden kuluessa. Syyskuussa 2004 YK:n turvallisuusneuvosto kyllästyi asioiden hitaaseen etenemiseen ja antoi päätöslauselman numero 1559. Sen mukaan kaikkien Libanonissa olevien vieraiden joukkojen (siis syyrialaisten) tuli poistua maasta ja aseellisten järjestöjen (Hizbollah, Hamas ja Islamilainen jihad) hajaantua. Syyria oli tuolloin ainoa arabimaa turvallisuusneuvostossa. Päätöslauselman seurauksena syyrialaiset väittivät vetäneensä Libanonista 3 000 sotilasta, mutta varoittivat samalla, että täydellinen vetäytyminen sytyttäisi sisällissodan uudelleen. Kun Syyria sitten vielä junaili Libanonin perustuslakiin muutoksen, jonka ansiosta Syyrian tukema presidentti Lahoud saattoi pysyä vallassa, Rafik Hariri vaati syyrialaisia noudattamaan YK:n päätöstä ja erosi itse pääministerin paikalta lokakuussa 2004.
Jopa Walid Jumblatt, druusien veteraanijohtaja ja entinen Syyrian liittolainen, kutsui korostetusti Libanonia maailman viimeiseksi satelliittivaltioksi. Joulukuussa 2004 niin sanottu Demokraattien Foorumi, joka koostui kristityistä, vasemmistosiiven ryhmistä ja Jumblattin druuseista, sanoutui irti Syyrian ja Libanonin turvallisuuspalveluista, jotka olivat muuttaneet maan poliisivaltioksi. Haririn murhan jälkeen Jumblatt totesi: ”Ketään libanonilaista ei kyetä vakuuttamaan millään siitä, ettei Syyrian Mukhabarat olisi syyllinen Haririn veren vuodattamiseen ja surmaan.”
Syyrian Mukhabaratin eli tiedustelupalvelun Beirutin toimisto suljettiin tämän jälkeen ja vuorille asettuneet syyrialaiset joukot poistuivat. Libanonilaisten lehtijuttujen mukaan syyrialaiset olisivat lähestyneet brittejä diplomaattitasolla ja lupautuneet vähentämään Libanonin joukkojensa määrän kolmeen tuhanteen. Tämän verran tarvittaisiin Bekaan laaksossa olevien ilmatorjuntatutkien käyttäjiksi. Syyrialle oli kuulemma kohteliaasti vastattu, että tutkien työvoimaksi riitti hyvin kolme sataa. Syyrian 29 vuotta kestänyt Libanonin miehitys päättyi vuonna 2005, kun 14000 syyrialaista sotilasta vetäytyi maasta.
Mikäli länsi haluaisi sotilaallisesti iskeä Syyriaan, ei maan rahapulassa olevasta laivastosta olisi puolustautumaan Välimereltä tulevaa hyökkäystä vastaan. Syyrian sotilaallinen voima on aina perustunut huomattaviin maajoukkoihin ja ilmavoimiin. On arvioitu, että Syyrian maavoimat tuskin pärjäisivät viikkoa kauemmin. Lännen hyökkääminen Syyriaan voisi kuitenkin aiheuttaa Syyrian iskun Israeliin. Satelliittikuvista on nähty, että Syyrian Scud-C-ohjusten sijoittelu mahdollistaisi niiden käyttämisen kemialliseen yllätysiskuun.
Kuitenkin, mikäli Irakia voidaan pitää jonkinlaisena mallina, Syyria tuskin tohtisi käyttää kemiallista asettaan. Damaskoksessa tiedetään, että varovainen diplomatia on Syyrian ainoa vaihtoehto. Kun Yhdysvallat sai vankan otteen Bagdadista ja sen myötä erinomaiset tiedusteluasemat, Syyria jäi Irakin itärajalla hankalaan paikkaan. Pian Syyria alkoikin tehdä yhteistyötä al-Qaidaa vastaan käytävässä taistelussa. Damaskos jakoi tiedustelutietoja CIA:n kanssa ja on tiettävästi antanut Yhdysvalloille ainakin yhdet merkittävät kuulustelutiedot – lähteenä oli vanki Mohammed Haydar Zammar, jota syytettiin yhteyksistä al-Qaidaan.
Kun Libya dramaattisesti ilmoitti luopuvansa joukkotuhoaseis¬taan – koska YK oli poistanut siltä pakotteet 2003 – heräsi tärkeä kysymys, avaisiko tämä Libyalle ovet myös NATO:n Välimeren oh-jelmaan (MDP) ja täyteen yhteistyöhön NATO:n terrorisminvastaisessa taistelussa. …
KIITOS että olet seurannut blogiani.
- Valitsin keväällä 2015 blogilleni nimen, Rauhallista odotusta, Savon Sanomien PUHEENVUORO -palstalla vuonna 2001 julkaistun puheenvuoroni nimen mukaan. (Se oli lehden viimeinen julkaisema puheenvuoro vuoden 2001 päättyessä, muistaakseni 28. tai 29.12.2001.)
Rauhallista odotusta käsitteli 1980-luvun nousukautta, kuplaa, ja sitä seurannutta lamaa.
Tämän blogini teemakuva oli puheenvuoroni kuva, Savon Sanomat piirsi sen puhtaaksi. Tässä oleva kuva on tyylitelty vain tätä blogiani varten. Kaavio käsittelee Phillipsin käyränä tunnettua inflaation ja työttömyysasteen välistä yhteyttä. – Inflaation kasvaessa työllisyys paranee, ja päin vastoin.
Puheenvuorossani totesin, että erikoista 1990-luvulla oli se, että työnantajat tavallaan odottivat työehtojen heikentyvän sillä, että työttömiä on runsaasti – määrä kasvaa. Ja kasvoihan se liki 24 %:iin! Tässä viittasin samalla erääseen odotusarvoteoriaan.
